Eräänä kauniina kesäpäivänä...

Linnoitus oli joskus aikoinaan ollut koko seudun ylpeydenaihe, mutta nyt se natisi liitoksistaan. Tykit olivat paukuttaneet sen seiniä armottomasti jo päiväkausia. Oikeastaan oli kohtalaisen ihme, että seinät olivat yleensä vielä pystyssä. Puolustajilla ei ollut jumalattomia tuliaseita, vaan he luottivat perinteisiin jousiin ja nuoliin.

Hyökkääjät - kerettiläiset - taas olivat oppineet tehokkaan tykkien käytön jo vuosia sitten (selvä merkki koko aseen paheksuttavasta alkuperästä) ja olivat niiden avulla pakottamassa hallitsevan kirkon polvilleen... ainakin tässä osassa maailmaa. Tietenkään älykkäät strategikot eivät väheksyneet myöskään vanhoja keinoja, vaan linnan seinien perustuksia oli myös heikennetty kaivamalla ja räjäyttämällä.

Puolustajat olivat yrittäneet neuvotella itselleen antautumisehtoja koko piirityksen ajan. Ensin yritettiin pitää koko omaisuus, mutta nyttemmin tyydyttiin hengissä selviämiseen. Vastapuoli vain sattui olemaan sitä mieltä, että he saisivat pitää henkensä vain tekemällä parannuksen, eli vaihtamalla kirkkoa. Korkein upseeristo ei kuitenkaan suostunut ehtoon ja pimitti sen rivimiehiltä, jotka olisivat ehkä muuten yrittäneet paeta.

Kaikki eivät suinkaan jääneet odottamaan linnoitukseen yhä varmemmalta näyttävää kuolemaa, vaan yksi rykmentti oli päättänyt ottaa ohjat omiin käsiinsä ja tehdä rynnäkön sivuovesta ulos. He olivat tarkkailleet piirittäjiä ahkerasti ja olivat mielestään löytäneet hyvän pakoreitin. Puolen kilometrin päässä linnasta, suunnassa, jossa joki ei ollut esteenä, oli metsää, johon päästyään miehet olivat melko varmoja selviytymisestään. Järjestäytyneet yksiköt eivät yksinkertaisesti sotineet metsässä, koska silloin muodostelmat eivät pitäneet ja pako olisi varma, kun yksittäiset sotilaat eivät kuitenkaan seuraisi.

Valmistelut oli tietysti tehtävä salassa upseeristolta, mutta se ei ollut kovin vaikeaa, sillä nämä eivät olleet tehneet juuri muuta viime aikoina kuin hukuttaneet suruaan paikallisten erinomaisiin viineihin, jotka he yrittivät kuluttaa loppuun ennen lopullista tuhoa, jotta ne eivät päätyisi vihollisille.

Wernher oli onnistunut varmistamaan itselleen mukavan turvallisen paikan muodostelman sisemmistä riveistä. Lähes viidestä sadasta miehestä hän laski olevansa suunnilleen parhaissa asemissa, ainakin niin kauan kuin muodostelma piti.

Hän katseli porttien turhauttavan ja pelottavan hidasta avautumista jännittäen lihaksiaan syöksyä varten. Heillä ei olisi kuin ehkä muutama minuutti aikaa juosta täysissä varusteissa, ennen kuin vastapuoli tajuaisi mitä oli tapahtumassa ja avaisi tulen.

Kun ensimmäinen rivi lähti viimein liikkeelle, Wernher lähti mukaan vaistomaisesti, kovan koulutuksen tulosta.

Pienehköstä ovesta oli tietysti vaikea päästä oikeaan, leveään muodostelmaan, joten joukko näytti enemmän kiilalta kuin rivistöltä. Werhner ei pitänyt siitä yhtään. Koko tilanne osoitti huonoa harkintaa johdolta, mutta kun kerran mentiin, niin mentiin. Werhner oli aina ollut nopea juoksija, joten hän luotti omiin mahdollisuuksiinsa selviytyä tekemällä oman ratkaisun.

Rivistöistä oli vaikea päästä ulos, mutta se onnistui kyllä ketterältä ja kevyesti varustetulta jalkamieheltä, niinkuin Werhneriltä. Muiden huudoista piittaamatta, hän lähti juoksemaan omaan tahtiinsa puita kohti.

Vasemmalta kuului pian räjähdyksiä, jotka osoittivat hänen tehneen oikean päätöksen. Pikaisella vilkaisulla taaksepäin, hän näki kuinka kokonainen rivi hänen asetovereitaan jäi yhden vierivän kanuunankuulan alle. Tilanne alkoi haista ansalta. Lisää räjähdyksiä kuului, ja miehiä haavoittui ja kuoli uskomatonta tahtia. Monet hänen asetovereistaan eivät tulisi selviämään tilanteesta.

Rivistöt eivät enää pitäneet, eihän niistä enää mitään hyötyä ollutkaan, ja valtaisa paniikin aalto iski koko rykmenttiin. Sotilaat säntäilivät edestakaisin ja tilannetta pahensivat entisestään ratsumiehet, joita vihollinen lähetti heitä kohti. Normaalisti hyvä keihäs rivistö olisi pysäyttänyt heidät helposti, mutta nyt ratsastajien oli helppo napata uhreja yksi kerrallaan epäjärjestyksessä pakenevasta joukosta.

Werhner näki yhden ratsumiehen lähestyvän häntä, joten hän paiskasi keihäänsä ja kilpensä maahan nopeuttaakseen tahtiaan. Kuin ihmeen kautta hän ehti ennen hevosmiestä metsään, missä oli onneksi runsaasti aluskasvustoa, mikä esti takaa-ajajaa enää lähestymästä.

Tilanne ei kuitenkaan muuttunut yhtään aiempaa paremmaksi: Metsään oli sijoitettu joukko sotilaita, ilmeisesti juuri tällaisen tapauksen varalta ja Werhner oli jättänyt keihäänsäkin taakseen. Oli aika vetää miekka esiin.

Hänen onnekseen muutama muukin heidän joukostaan oli selvinnyt puille asti. Werhnerissä heräsi jälleen pieni toivon kipinä. Hän tiesi joen olevan melko lähellä, virran pauhu kuului taistelun äänienkin yli, ja jos hän sinne asti pääsisi, pelastuminen raskaasti panssaroitujen kerettiläisten kynsistä olisi varmaa, sillä nämä eivät mitenkään voisi seurata häntä veteen. Ja veteen pääsy olisi helppoa, jos hänen aseveljensä olisivat sopivasti hänen ja vihollisen välissä.

Werhner lähti kiertämään vettä kohden toveriensa takaa, jotka olivat jo joutumassa kahakkaan. Jos joku heistä huomasi mitä hän oli tekemässä, mikään reaktion ei sitä paljastanut. Juostessaan Werhner repi rintapanssariaan pois vasemmalla kädellä ja piti silmällä molemmilla puolillaan riehuvia taisteluja.

Joki oli tosiaan lähellä. Werhner pysähtyi hetkeksi miettimään vielä kerran tilannetta, sillä virtaus oli selvästi kova, jopa vaahtoava paikoin. Sarja kiviä pisti esiin joesta lyhyen matkan päässä. Se vaikutti parhaalta mahdolliselta ylityspaikalta.

Vilkaisu taakse sai hänet jättämään pohtimisen - hänen toverinsa olivat häviämässä ja vastustajat olisivat pian hänen luonaan. Ilmeisesti ei ollut muita vaihtoehtoja kuin ottaa riski ja ylittää joki.

Kivet olivat paikoin liukkaat ja niiden välimatkat ajoittain liian pitkät. Werhner tippui veteen useamman kerran ylityksen aikana, mutta onnistui joka kerralla palaamaan työllä ja tuskalla takaisin kiville. Vesi oli täällä melko matalaa, mutta kova virtaus oli viedä hänet joka kerralla.

Toiselle puolelle päästyään, hän huomasi vihollisen jo olevan hänen perässään. Ensimmäinen heistä oli jo ylittämässä jokea, mutta tippui kiveltä veteen. Hänen toverinsa kaivoivat jostain köyttä ja yrittivät auttaa kovaonnista kerettiläistä. Werhner ei kuitenkaan aikonut jäädä katsomaan yrityksen lopputulosta, vaan lähti juoksemaan suuntaan, johon hän muisti erään upseerin kaivaneen omaisuutensa.

Tunnin etsintöjen jälkeen Werhner viimein löysi etsimänsä paikan. Hän ei ollut ainut, vaan muutama muukin hänen yksiköstään oli selvinnyt perille. Werhner ei turhaan kysellyt miten he olivat tänne selvinneet, muutenhan hänkin olisi voinut joutua selittämään tilannetta.

Ryhmä ei juuri muutenkaan jutellut kaivaessaan rahaa maasta, vaan tyytyi tarkkailemaan aktiivisesti ympäristöään. Kaivaminen oli hidasta, koska heillä ei ollut käytössä kunnon välineitä, mutta onneksi laiska upseeri oli jättänyt aarteensa melko lähelle maata.

Tuokion kuluttua he löysivät arkun, jonka sisällön he jakoivat keskenään. Nimikoituja hopea-astioita saattoi olla hankala myydä, mutta eipä heillä juuri ollut vaihtoehtoja. Löytyi arkusta sentään hieman kolikoitakin, mutta vain kourallisen verran, mikä oli tietysti kaikille läsnäoleville suuri summa sekin.

Hiljaisessa yhteisymmärryksessä he lähtivät kävelemään maastossa suuntaan, jonka uskoivat vievän heidät turvallisimmin pois vihollisen alueilta.

Kesti melko pitkään ennenkuin he aloittivat keskustelun. Eikä keskustelu juuri edennyt silloinkaan. Yhteisymmärryksessä he kuitenkin päättivät sijoittaa rahansa viisaasti ja harkiten. Ehkäpä he voisivat ostaa maatilan tai jopa opetelle käsityötaitoja ja liittyä johonkin ammattikuntaan.

He eivät koskaan tavanneet muita selviytyneitä rykmentistään.