1. Luku

Kaikki alkoi eräältä pieneltä maatilalta, jonne olimme asettuneet yöksi paremman paikan puutteessa. Itse asiassa paikka oli parempi kuin mihin olimme tottuneet, joskus olisimme varmasti pitäneet sitä taivaallisena. Asukkaat olivat paenneet meitä, emmekä nähneet heistä vilaustakaan. He olivat myös vieneet kaiken arvokkaan mennessään, muutamaa kanaa ja vanhaa, kuolemassa olevaa kukkoa lukuunottamatta.

Kanat olimme jo syöneet edellisenä päivänä, ja olimme juuri nauttimassa kukosta, kun vartiossa ollut Ulrich - renkimme - juoksi luoksemme: "Joku lähestyy, hevosella. Näyttäisi olevan upseeri." Hän viittoili pohjoiseen päin.

"Parempi varmaan ottaa mies vastaan arvokkaasti," sanoi Ehrhart, jota kutsuimme yleisesti Kapteeniksi, ja siirtyi vankkureille vaihtamaan arvokkaamman asun päälleen. Hänellä oli tapana tuhlata paljon rahaa ulkonäköön, mutta tiesimme kaikki sen kannattavan. Muuten kahdeksan miehen tykkiryhmän johtajan oli vaikea vakuuttaa olevansa kapteeni ulkopuolisille.

Aiemmin meitä oli satoja ja olimme oikea rykmentti, jossa Ehrhart toimi kapteenina, mutta noin vuosi sitten jouduimme mukaan erääseen uskonsotaan, joka oli meidän kannaltamme todellinen katastrofi, niinkuin varmasti monien muidenkin, reilu osa joukostamme kuoli, monet jäivät sotavangeiksi ja lopuistakin monet haavoittuivat parantumattomasti, palasivat kotiinsa tai muuten vain pakenivat, emmekä enää nähneet heitä sen koommin.

Kun kapteenimme oli pukeutumassa, me muut valmistauduimme tapamme mukaan pahimpaan heittämällä kypärät päähän ja tarttumalla aseisiimme. Yksikkömme suosituin ase oli lyhyt kirveen tapainen ase, jonka terä oli metallipiikki, jolla oli hyvä puhkaista haarniska kuin haarniska. Se oli osoittautunut usein tehokkaaksi, erityisesti tyhmiä aatelisia vastaan, jotka edelleen itsepäisesti käyttivät perinteisiä haarniskoitaan niiden hyödyttömyydestä tuliaseita vastaan huolimatta.

Mulkoilimme lähestyvää ratsastajaa epäluuloisesti, kun hän lähestyi leiriämme. Olihan aina mahdollista, että hän oli tiedustelija, joka olettaisi meidän olevan vihollisia tai lainsuojattomia, niinkuin ainakin osa meistä olikin.

Ratsastaja pysähtyi kahdenkymmenen askeleen päähän ja käänsi hevostaan niin, että pääsisi nopeasti liikkeelle paluusuuntaansa. Mies oli aivan liian kokematon upseeriksi, eli siis jonkun aatelisen poika, jolla oli romanttinen käsitys sodasta. Hän katseli meitä hetken, ja kysyi sitten varovasti: "Onkohan täällä yhtään upseeria paikalla?"

Katselimme häntä hetken ja sitten katsoin merkitsevästi vankkurien suuntaan. Mies uskaltautui alas ratsailta ja lähti taluttamaan hevostaan osoittamaani suuntaan. Ehrhart ilmestyi vankkureista täysin pukeutuneena ja katseli ylimielisen näköisenä tulijaa odottaen tämän tekevän aloitteen.

Tulija avasi kurkkuaan hieman hermostuneesti ja sanoi sitten asiansa sanottua: "Herra, etsimme taitavia palkkasotureita joukkoomme tuhoamaan pohjoisessa riehuvat kerettiläiset. Maksamme päiväpalkkojen lisäksi osuuden saaliista."

Tiesimme kaikki Kapteenin hallitsevan neuvottelut, joten emme puuttuneet asiaan, vaikka uskonasioihin sotkeutuminen varmasti huolestutti meitä kaikkia.

"Haluan kapteenin osuuden, lisäksi tiedustelijamme" - eli minä - "tulee saada kaksinkertainen osuus muihin sotamiehiin nähden, haluamme, että ammus- ja korjauskustannuksemme maksetaan ja että minulla ja insinöörillämme on oikeus osallistua suunnitelmien tekemiseen. Lisäksi insinöörimme ei halua osallistua ryöstelyyn, joten hän luopuu osuudestaan saaliiseen, mutta haluaa vastineeksi alemman upseeriston palkan."

Insinöörimme, Gerlach, ei todellakaan halunnut osallistua ryöstelyyn, mutta viimeisen ehdon takana oli tietysti laskelmoitu voitto. Loppujen lopuksi sillä ei ollut kovinkaan paljon väliä, sillä olimme sopineet, että pidämme yhteistä kassaa, mistä maksamme kulumme ja jonka jaamme, kun ryhmämme hajoaa.

Vierailija vaikutti epävarmalta, mutta Kapteenin tuima katse sai hänet ajattelemaan nopeasti. "Mihin te tarvitsette insinööriä, ja miksi meidän pitäisi maksaa teille korkeampaa palkkaa kuin ansaitsette?" Ääni oli tärisevä.

"Tulehan poika katsomaan," Kapteeni sanoi itsetietoisesti ja asteli mökin ovelle. Vieraamme seurasi häntä hämmennyksen vallassa, mikä vain kasvoi kun hän huomasi tekemämme 'laajennukset' oveen.

Kapteeni avasi oven ja astui sisään. "Oletkos poika nähnyt tällaista koskaan?"

"Olenhan minä tykkejä nähnyt!" Vieraamme oli vihdoin saamassa itsensä kasaan katsellessaan tykkiämme ovensuusta.

Kapteenimme purskahti ilmeisen hallitsemattomaan nauruun, jota kesti tovin. Tiesimme hänen salaa harjoittelevan nauruaan silloin tällöin, sillä siitä oli ajoittain apua neuvotteluissa tietynlaisten ihmisten kanssa. Vieraamme näytti punastuvan.

"Eihän Isobel ole mikään tavallinen tykki, vaan insinöörimme mestariteos." Kapteeni siveli tykkiä rakastavasti - jälleen harjoiteltu ja laskelmoitu liike. "Tällä vihollisen rivistöt lakoavat kuin ruis raekuurossa, lisäksi olemme ammattikunnan jäseniä, joten jos palkkio ei miellytä, kaikki tykkimiehet lähtevät armeijastanne." Vaikka näin etelässä ei juuri raekuuroja näkynyt.

Olimme olleet niin otettuja tykeistä, joilla suuri osa entisestä rykmentistämme tuhottiin, että rakensimme omamme. Gerlach suunnitteli sen hyvin. Tykkimme - siis Isobel - ei todellakaan ollut mikä tahansa tykki. Ensinnäkin se oli liikuteltava, Gerlach oli asentanut - tai siis asennuttanat meillä - neljä pyörää sen lavettiin. Sen piipun kulmaa pystyi säätämään, mitä en ollut nähnyt yhdessäkään muussa tykissä. Potkuakin siinä oli ja kaiken lisäksi me olimme jo melko kokeneita sen käytössä.

Mies katseli tykkiä ylös ja alas, sitten meitä kutakin erikseen arvioiden, sen jälkeen jälleen tykkiä. "No, tarvitsemme miehiä pahasti, ilmoittautukaa leiriin. Löydätte sinne helposti seuraamalla jokea." Mies valmistautui ilmeisesti jatkamaan matkaansa.

Kapteeni ei kuitenkaan aikonut antaa sen tapahtua. "Hetkinen, haluamme kirjallisen sopimuksen."

"Mutta en osaa lukea."

"Sehän ei ole ongelma, Gerlach hoitaa sen, ja sitten vain pistät puumerkkisi alle."

Mies paljasti jälleen kokemattomuutensa suostumalla, ja me varoimme paljastamasta hymyjämme hänelle.

Katselimme miehen poistumista hetken, kunnes Kapteeni vihdoin puhui meille. "No niin, pojat, se on sitten sota taas edessä." Hän piti harkitun tauon. "Onhan tätä jo vähän odoteltukin, kun siitä edellisestäkin on jo aikaa ja säästömmekin ovat melko lailla loppuneet." Hän piti uuden tauon. "Joten eiköhän valmistauduta kunnolla, kylvetään, huolletaan Isobel ja aseet, hoidetaan eläimet ja Ulrich haluaa ilmeisesti jälleen toimittaa jonkinlaisen jumalanpalveluksen."

Symeon laskeutui Ehrhartin olalle. "Eikö meidän mielipiteemme paina mitään?" Symeon oli korppi. Se osasi ainakin tusinaa ihmiskieltä ja tiesi tarkalleen kaikenlaisten esineiden arvon. Siinä eivät kuitenkaan olleet tärkeimmät syyt, miksi pidimme sitä mukana, vaan se oli erityisen hyvä haistamaan kuolemaa, niinkuin haaskalinnut usein ovat. Ulkopuoliset pitivät sitä meidän lemmikkinämme, joka osasi matkia ihmisääniä, mutta Markwart - velhomme - usein kyseenalaisti tulkinnan. Hänen mukaansa me olimme Symeonin ja Anselmuksen lemmikkejä. Ehkäpä siinä oli jotain perää, Symeonin puheista olimme jo kauan sitten päätelleet, että emme olleet sen ensimmäiset ihmisystävät ja että se oletti, ettemme tulisi olemaan viimeisetkään.

Anselmus taas oli ulkopuolisille ryhmämme maskotti. Se oli vanha karju, painoakin sillä oli kuin hevosella, ja se oli vihainen. Nälissään se saattoi hyökätä kenen vain kimppuun muutaman perunan tähden. Siis silloin kun sitä huvitti. Tyypillisesti se vain tyytyi makoilemaan tai tallustelemaan vankkurien perässä. Se mikä sen erotti muista sioista oli sen mahtava älykkyys. Se osasi lukea paremmin kuin Gerlach ja tunsi monia tieteitä useimpia oppineita paremmin. Toisin kuin Symeon, Anselmus ei pystynyt puhumaan ihmiskielillä, vaikka ymmärsi niitä mainiosti, vaan se puhui suoraan vain Symeonille.

Nämä kaksi eläintä olivat kuitenkin olennainen osa ryhmäämme ja siten niillä oli paljon sanavaltaa. Symeon oli ilmeisen tyytymätön päätökseen. "Henkilökohtaisesti nautin aina sodista, suovathan ne meikäläiselle aina kunnon aterian, mutta eikö vanha kunnon valloitussota enää kelpaa, vaan pitää syöksyä pää edellä sotaan milloin mitäkin lahkoa vastaan. Ne ihmiset ovat hulluja, ne eivät välitä omasta hengestään, eivätkä ainakaan teidän. Oikeassa sodassa voidaan sentään sopia kuka voittaa etukäteen vastustajan kanssa ja perääntyä sotatantereelta tyylillä." Se katseli sopimuspaperia, jota Ehrhart piteli. "Anselmus luehan tuo."

Ulrich kaivoi taskustaan Anselmuksen lasit - se ei nähnyt kovin hyvin - ja Ehrhart kumartui näyttämään sille paperia.

Hetken kuluttua Anselmus nyökkäsi Symeonille, joka päästi harvinaisen ihmismäisen huokauksen. "No, selvä. Tapattakaa itsenne, ettepä te sitä aivan ilmaiseksi ainakaan tee."

Tietysti oli selvää, että jos kuolisimme, emme kostuisi koko sodasta mitään, mutta sellainen on palkkasoturin todellisuus.

Sotaan lähtö meidän kannaltamme sisälsi monia rituaaleja, ja yksi niistä oli kylpeminen. Emme tehneet sitä useinkaan, varsinkaan seppämme Heintze, jonka en ollut nähnyt kylpevän koskaan. Tästä syystä hän toimi vahtina, kun me muut riisuimme ja olimme siten turvattomia.

Olin kylpenyt viimeksi, kun edellinen sota johon osallistuimme päättyi. Puhdistautuminen sai minut aina tuntemaan oloni paremmaksi, jotenkin uudeksi ihmiseksi. En koskaan ymmärtänyt miksi emme voineet tehdä tätä useammin, ehkä se johtui kasvatuksesta. Kirkon mukaan alastomuus oli paheksuttavaa, joten ehkäpä tuo asenne vaikutti minuunkin, vaikka en kyllä ole koskaan ollut kovin uskonnollinen.

Käytimme kaivon vettä, kuivasta säästä johtuen lähes kaiken mitä laitos piti sisällään, säästäen kuitenkin jonkin verran hevosillemme ja omiin varastoihimme. Kaiken varalta.

Ulrich oli meistä uskonnollisin, joten hän hoiti jumalanpalveluksen. Perinteisesti olin ainut joka osallistui, lähinnä siksi, että halusin välttää työtä, jonka muutkin voivat hoitaa. Muut huolsivatkin ahkerasti välineitään koko sen ajan mitä Ulrich kulutti jumalaansa vedoten. Muutaman kerran Heintze keskeytti työskentelynsä ja huusi vastaväitteensä taivaalle, mikä sai Ulrichin aina kakistelemaan ja punastelemaan.

Ulrich kiirehti loppuun ehtiäkseen hoitaa hevoset ennen lähtöä, mikä tarkoitti sitä, että jouduin osallistumaan tykin huoltoon, missä Gerlach piti oman 'jumalanpalveluksensa'. Tämä toistui aina huoltotöiden ohessa: Gerlach selitti perusteellisesti jokaisen vaiheen tykin rakentamisessa, aina metalliosien takomisesta, niiden kasaan hitsaamiseen ja pyörien oikeaan asetteluun.

Tämäkään ei riittänyt, vaan puhe jatkui sopivilla yksityiskohdilla tykin toiminnan periaatteista ja tilastotiedoilla sen kantamasta ja tuhovoimasta. Huonolla onnella Gerlach olisi vielä jatkanut tulevaisuuden suunnitelmistaan - hän nimittäin aikoi rakentaa paremman tykin - mutta tänään niin ei päässyt käymään.

Laiskuus on ehdottomasti taitolaji, ja sinä päivänä se ei kyllä oikein minulta onnistunut, vaan jouduin osallistumaan tykin huoltoon ja sen jälkeen vielä hoitamaan omat varusteeni. Ehkäpä niin oli parempi, ei pidä näyttää laiskuuttaan tovereilleen, vaan on aina parempi näyttää siltä että tekee oman osansa.

Hoidin tietysti myös hevoseni - tiedustelija kun olin - mutta sen tein mielelläni. Minulla oli erityinen suhde hevoseeni. Olin nimennyt sen Myrskytuuleksi, vaikka se oli erittäin säyseä ja väritykseltäänkin maanläheisen ruskea valkeilla laikuilla.

Vaikka enpä minä voi juuri valittaa. Meidän pienessä ryhmässämme yleensä kaikki osallistuivat kaikkeen arvosta ja ammatista huolimatta. Kapteenikin oli syntyperältään aatelinen, kreivin poika tai jotain sellaista, mutta hän puunasi tykkiä puhtaaksi aina meidän muiden mukana. Gerlach ja Markwart osallistuivat siihen aina, samoin Terreros, vähämielinen narrimme. Pelkästään järkeväähän se oli, muutenhan kaikki työ olisi jäänyt meille muutamalle rivimiehelle. Tarkasti ottaen meillä ei ollut oikeastaan kuin yksi rivimies, Hanczel.

Hanczel oli aito veteraani. Hän oli nähnyt puolitusinaa kunnon taistelua ja selvinnyt jotenkin hengissä. Hänen kasvoistaan oli helppo päätellä, että kuolema oli ollut todella lähellä ainakin kerran; Vasen puoli hänen kasvoistaan pysyi kasassa nahkaisen paikan avulla. Vuosia aiemmin, kauan ennenkuin olin tavannut hänet, Hanczel oli saanut osuman kirveestä kasvoihinsa, mikä olisi tappanut useimmat, mutta Hanczelin se jätti vain mykäksi ja rujoksi. Toisaalta eihän tuollaista jättiä hevin tapeta. Pituutta oli seitsemän ja puoli jalkaa, massaa reilut kaksisataa naulaa, ehkä jopa lähemmäs kolmea sataa.

Viimeisenä toimenpiteenä ennen lähtöä Kapteeni kaivoi vankkureista pullon viiniä hänen kotitilaltaan. Tila oli jouduttu myymään kauan sitten, mutta näitä pulloja oli vielä jäljellä. Syykin oli selvä: viini maistui hirvittävältä. Sen juominen kuului kuitenkin rituaaleihin. Sen oli tarkoitus kuvastaa sotaan lähdön karvautta.

Jaoimme pullon kymmeneen osaan, Symeon ja Anselmuskin saivat omansa, ja joimme juoman hiljaisuudessa, mutta vahvasti irvistellen.

Gerlach tarkkaili taivasta kun Ulrich valjasti hevosia vankkureiden ja Hanczel tykin eteen. "Pian sataa," hän sanoi, suuntamaatta varsinaisesti sanojaan kenellekään. Kaikki kuitenkin kuulivat.

"Ei voi pitää paikkaansa," sanoin, "eihän siellä ole yhtään pilveä taivaalla."

"Pian sataa, Werhner," Gerlach ilmoitti painokkaammin, "tunnen kyllä merkit."

Markwart kaivoi luunsa esiin, joilla hän mielellään hoiti ennustamisen. Hän heitti ne maahan, katsoi niitä pikaisesti ja nappasi ne sitten nopeasti takaisin käteensä. Hän ei koskaan antanut meidän tutkia kuvioita. Näin kuitenkin kaksi salamamaista kuvaa, joiden tiesin aina olevan huono merkki, silloinkin kun ei puhuttu säästä.

"Gerlach on oikeassa, kohta sataa. Parempi lähteä liikkeelle kun tiet ovat vielä kulkukelpoisia."

"Emmehän me tarvitse taikuutta, kun meillä on tiede käytössä, mutta vahvistus on aina vahvistus." Gerlach lähti kävelemään tietä pitkin joen suuntaan.

Ulrich siirtyi vankkureiden ohjaajan penkille ja komensi eläimet liikkeelle. Kapteeni istui vankkureissa ja me muut kävelimme. Hanczel ohjasi Isobelia vetävää hevosnelikkoa sivusta ja minä talutin Myrskytuulta.