2. Luku

Gerlach ja Markwart olivat olleet oikeassa. Heti päästyämme liikkeelle taivaalle alkoi kerääntyä pilviä. Ensin mukavia valkoisia pilviä, mutta pian ne tummenivat ja ei aikaakaan kun taivas tippui niskaamme veden muodossa.

Tietä joelle päin ei olisi pitänyt kutsua tieksi. Se oli enemmänkin polku. Rankassa sateessa sen hiekkapinta muuttui hetkessä mudaksi. Painavaa tykkiä olisi yhtä hyvin voinut yrittää vetää suon läpi, se upposi jatkuvasti syvemmälle polkuun, joka ei ennestäänkään ollut kovin hyvässä kunnossa. Meidän jälkeemme se olisi varmasti käyttökelvoton. Vankkurimme pyörät olivat sen verran isot, että se pystyi jotenkuten etenemään, vaikka hevoset saivat varmasti kärsiä.

Jouduin luovuttamaan Myrskytuulenkin vetoavuksi, vaikka en missään nimessä olisi halunnut tehdä sitä. Se oli ratsastushevonen, ei vetojuhta. Toisaalta, jouduin minäkin auttamaan tykkiämme eteenpäin, joten kyllä tyhmä eläinkin joutaa töihin.

Keräännyimme kaikki työntämään tykkiämme eteenpäin. Kun aikoinaan lähdin erään pienen palkkasoturiryhmän rengiksi kolmetoista kesäisenä, en kyllä odottanut mitään tällaista. Silloin käsitykseni sotilaan elämästä olivat melko romanttiset. Tai oikeammin oli kiinnostunut siitä miten he pelkäämättä ryyppäsivät ja rellestivät kotikylässäni. Eipä minulla köyhän perheen lapsena juuri muutakaan mahdollisuutta rikastumiseen ollut, mikä oli varmasti myös tärkeä syy lähtööni.

Etenimme seuraavan tunnin vain muutamia satoja jalkoja. Näkyvyys oli jo niin heikko, että Isobel uppoaisi jokeen ennen kuin edes näkisimme sitä, joten Kapteeni huusi pysähtymiskäskyn.

Keskellä peltoa, jonka poikki reittimme kulki, seisoi tammi. Se oli meistä itse asiassa vain ehkä kolmen kymmenen jalan päässä, mutta emme olleet nähneet sitä sään takia. Lähdimme työntämään tykkiämme sitä kohti.

Gerlach pysähtyi ja katseli tilannetta. Hetken kuluttua hän huusi: "Toivottavasti tiedätte, että salamat iskevät ensimmäisenä yksinäisiin puihin aukeilla paikoilla!"

"Niin sanotun sivistyneistön hullutuksia. Tänne sieltä nuija!", huusi Heintze. Hänellä oli tapana valittaa jatkuvasti, paitsi silloin kun tilanne oli oikeasti paha. Silloin hänestä tuli esiin aivan uusi ja vielä pahempi mies, joka ei epäillyt käyttää nyrkkejään kaikkiin, jotka olivat eri mieltä kuin hän. Se, että hän oli meistä lyhyin, ei juuri antanut meille turvallisuuden tunnetta, sillä hänen kouransa olivat sen verran isot, että niillä puristaisi tällaisen miehen pään kasaan kuin kananmunan.

Anselmus näytti hieman varautuneelta. Se röhki jotain Symeonille, joka avasi sen köyden solmun jaloillaan. Symeon sai niillä yllättävän paljon aikaan. Anselmus palasi Gerlachin luo, joka seisoi edelleen mudassa. Symeon juoksi mutaa pitkin hänen luokseen ja hakeutui hänen alleen suojaan sateelta.

Me muut emme jaksaneet miettiä tuollaisia varotoimia, vaan työnsimme tykkiä, kunnes saimme sen puun alle. Tammen juuret olivat kohottaneet maata sen verran, että vesi ei noussut jalkoihimme, vaan pystyimme nukkumaan kohtuullisessa kuivuudessa. Kylmä kyllä oli, mutta meillä ei ollut mitään millä sytyttää tulta, joten oli kestettävä yön yli näin.

Onneksi Heintzekin oli sen verran väsynyt, että ei jaksanut puuttua Gerlachin ja eläinten päätökseen jäädä sateeseen seisomaan. Juuri ennen nukahtamistani näin Gerlachin hahmon seisomassa pellolla, vierellään Anselmus ja Symeon turvassa paidan sisällä, missä oli varmasti jo yhtä märkä kuin ulkopuolellakin.

Heräsin muutaman tunnin kuluttua ukkosenjyrinään. Katselin pikaisesti ympärilleni. Kaikki näyttivät nukkuvan. Jopa Gerlach, joka oli hakenut itselleen huovan ja nukkui sen alla Anselmuksen ja Symeonin kanssa keskellä mutaista peltoa. Yö oli laskeutumassa ja päätin jatkaa uniani.

Aamulla havaitsimme Gerlachin olleen oikeassa. Onneksi salama vain ei ollut osunut meidän puuhumme, vaan viereiseen yksinäiseen tammeen. Siitä tippunut oksa kyti edelleen ja Gerlach yritti pitää sitä palamassa, kun Anselmus ja Symeon lämmittelivät sen vieressä. Satoi edelleen, mutta sää ei sentään muistuttanut enää myrskyä vaan enemmän mukavaa keväistä kuuroa, joka ei näyttänyt loppuvan.

Palavan tammen lisäksi huomasimme löytäneemme sen mitä olimme etsimässä, nimittäin leirin jossa meidän oli tarkoitus ilmoittautua. Palkkaajamme vain jätti mainitsematta, että se sijaitsi joen toisella puolella, eikä siltoja juuri ollut näkyvissä. Yksi silta oli, mutta se oli vahingoittunut yön aikana tulvineesta vedestä sen verran pahasti, että se olisi kestänyt enintään Ulrichin, joten siitä ei painavaa tykkiä tai vankkureita kuljetettu. Vankkuriemme kuorman pystyimme tietysti kantamaan erillään, joten varsinainen ongelma oli tykit. Ja tietysti hevoset, jotka tuskin arvostaisivat lauttakyytiä.

Jotain oli kuitenkin tehtävä, joten herätimme vastarannalla oleilevien sotilaiden huomion huutamalla ja viittomalla heitä tulemaan luoksemme. He lähtivät hitaasti etenemään huteralla lautallaan tulvien vuoksi tavallista nopeammin virtaavan joen yli.

Kun he vihdoin pääsivät tarpeeksi lähelle Kapteeni huusi heille ohjeensa. Heidän tulisi palata toiselle rannalle, ottaa kaikki lautat mukaan ja niin paljon köyttä kuin vain saivat. Ilmeisen hitaat lautalla olijat odottivat hetken, katselivat varusteitamme ja päättivät totella.

Heintze oli nukkunut yön ilmeisesti melko hyvin ja jaksoi taas olla oma itsensä: "Eiväthän nuo tajua mitään ohjeita. Olisi parempi, jos joku meistä lähtisi uiden toiselle puolelle, niin saataisiin ehkä osan siitä mitä haluamme."

Katsoimme kaikki Ulrichia, jota yleisesti pidettiin korvattavissa olevana.

Ulrich vaivautui huomiostamme ja yritti sitten muina miehinä kävellä vankkureiden luokse.

Heintze nappasi hänen paidastaan hyvän otteen. "Ei, poika. Sinä menet nyt yli."

Kapteeni näytti hieman empivän, mutta ei tehnyt asialle mitään. Heintze talutti renkimme sillalle. "No niin, yli vaan. Älä anna meidän odottaa, tai saat selvitä tänään puolella ruoka-annoksella."

Ulrich oli edelleen kasvava poika ja ruoalla uhkaaminen toimi aina. Pojan ruokahalu oli loputon. Hän astui mitään sanomatta puisen sillan ensimmäisille lankuille ja lähti sitten hiljalleen ylittämään jokea, kokeillen joka kohtaa perusteellisesti ennen kuin laski painonsa sen päälle. Mikä oli varsin älykästä, sillä useat laudat tippuivat jo kosketuksesta alapuoliseen virtaan. Muutaman kerran säpsähdimme kun poika oli pudota, mutta jotenkin hän vain lopulta selvisi perille.

Lautalla olleet sotilaat olivat tällä välin lähteneet jo palaamaan meidän puolellemme. Leirissä ei ollut kovinkaan montaa lauttaa. Joen ylittävää liikennettä ei oltu juuri huomioitu ja siltakin oli nyt tuusannuuskana. Näin vähillä resursseilla tykkimme saaminen yli olisi vähintäänkin riskialtista, joten jostain oli pakko saada lisää puuta lauttoihin. Luontevin vaihtoehto näytti olevan sillan purkaminen siltä osin kuin se oli mahdollista. Koska Ulrich oli toisella puolella, eikä häntä enää näkynyt, jäi minun tehtäväkseni - kevyimpänä - mennä sillalle ja yrittää irrottaa lankut ja niiden tukihirret.

Etenin varovasti sillalla. Minun täytyi joka tapauksessa aloittaa loitonmaisimmista puista, joihin vain mitenkään pääsin käsiksi, muutenhan en olisi saanut kuin muutaman lankun. Virtaus oli kova ja ulottui edelleen melkein siltaan asti. Välillä tavallista isompi laine pyyhki jopa saappaideni yli.

Olin kokeilemassa yhtä laudoista, kun kuulin huutoja rannalta. Käännyin varovasti katsomaan mistä oli kysymys ja ehdin nähdä kumppanini viittomassa ylävirran suuntaan, kun iso tukki osui siltaan ja päästi toisen tukin nousemaan sen päälle. Tuo toinen tukki hyppäsi vedestä suoraan nilkkaani. Lensin suinpäin veteen. En voinut voimakkaalle virralle mitään, kun se repäisi minut mukaansa.

Virta kuljetti minua jonkin matkaa ja olin jo menettämässä tajuntaani, kun tunsin osuvani johonkin. Se ei ollut mitään kovaa, kuten kivi, vaan se hidasti vauhtiani ja ohjasi minua pois joen keskeltä. Tässä vaiheessa menetin tajuntani, eikä minulla ole tarkkoja tietoja siitä mitä seuraavaksi tapahtui.

Heräsin rannalla, kun jokin iski kasvoihini. Pelkästään herättämiseen isku oli aivan liian voimakas. Yritin ilmaista olevani nyt hereillä, mutta toinen samanlainen isku tuli kuitenkin. Nyt sain onneksi silmäni auki ja näin miehen, joka ilmeisesti oli yrittänyt herättää minua. Hän oli massiivinen, melkein kuin Hanczel, eikä hänellä ilmeisesti ollut kovin hyvää käsitystä omista voimistaan. Hän oli pukeutunut mustaan nahkaesiliinaan ja mustiin pitkiin nahkakäsineisiin. Hänen esiliinansa taskuista pilkisti työkaluja, joten oletin hänen olevan seppä.

"Olet velkaa minulle tästä," hän sanoi uhkaavasti ja paiskasi vahvalta vaikuttavan kalaverkon päälleni tylysti.

"Hei, pistä piikkiin," sanoin vaistomaisesti, "tai siis, olenhan minä kiitollinen, että vaivauduitte pelastamaan minut ja maksan vallan mielelläni, kunhan pääsen käsiksi säästöihini." Minulla oli vielä vaikeuksia hengittää, joten en saanut sanottua muuta.

Hän katsoi minua epäluuloisesti ja tarttui sitten saappaisiini. "Vien nämä pantiksi. Ellei maksua tule iltaan mennessä, nämä ovat minun." Hän repi ne jalastani.

Saappaani eivät olleet mitkä tahansa saappaat, joten nyökkäilin avuttomana ja katselin ympärilleni yrittäen selvittää missä olin. Ilmeisesti olin siinä leirissä, mihin olimme yrittäneetkin. Näin joen toisella puolellani ja Kapteenin toisella puolella. Olin ajautunut jonkin matkaa alavirtaan sillalta, mutta se näkyi edelleen.

Yritin viittomalla kertoa Kapteenille olevani kunnossa ja yritin lähteä kävelemään siltaa kohti, mutta huomasin olevani aivan liian hengästynyt siihen.

Symeon laskeutui eteeni. Nyökkäsin sille. Aivan ympärilläni ei ollut ihmisiä, joten Symeon puhui vapaasti:

"Eikös teillä ihmisolennoilla yleensä ole jotain jalkojenne suojana?" Kysymys oli lähinnä ivallinen. Symeon tiesi meistä 'ihmisolennoista' vähintään yhtä paljon kuin me itse.

"Eräs seppä vei pantiksi. Olen kuulemma velkaa tuosta."

Osoitin maassa edelleen makaavaa verkkoa.

"Olehan varovaisempi ensi kerralla. Nyt kun olet täällä, voisit etsiä pojan. Hän hävisi jonnekin heti tälle puolelle päästyään. Eikä hänellä ole rahaa."

Tiesin mitä Symeon tarkoitti. Syvästä uskonnollisesta kasvatuksestaan huolimatta Ulrich ei kaihtanut huoria, ja niitähän ei ollut vaikea löytää sotilasleiristä, ja jos hänellä ei ollut rahaa maksaa, seuraukset voivat olla hyvin järkyttävät. Tämä ei ollut todellakaan ensimmäinen kerta, kun jouduin hänet pelastamaan parittajien tai muskelien kynsistä. Ja tällä kerralla minullakaan ei ollut rahaa.

Lähdin etsimään leirin laitamia, jossa etsimäni ammattikunta yleensä oleskeli. Heillä oli tapana rakentaa oma telttakylä, johon myös muut laittomilla asioilla olevat henkilöt usein päätyivät. Huorat sallittiin osin välttämättöminä pahoina, osin siksi, että myös päällystö käytti heidän palveluitaan ahkerasti.

Löysin helposti etsimäni. Juopuneita sotamiehiä tuli selvästi enemmän tietystä suunnasta, joten kuljin Symeon olkapäälläni heidän tulosuuntaansa ja kyselin ohjeita vastaantulijoilta. En yllättynyt kovinkaan, kun kaikki tuntuivat tietävän paikan. Symeon oli koostaan huolimatta kevyt, kuten linnuilla on tapana olla, mutta juuri nyt olkapäätäni kivisti sen verran paljon, että käskin sen tiehensä. Myös jalkani oli kipeä kohdasta johon tukki oli osunut. Onnekseni jalka ei ollut murtunut. Lähellä sekin varmasti oli, sillä tukki oli painava ja vauhtiakin riitti. Lisäksi kävely kivisellä maalla ilman saappaitani oli erittäin epämukavaa.

Kivuista johtuen matka tuntui kestävän ikuisuuden, ja matkaakin kyllä oli melko paljon. Leirissä oli varmasti tuhansia sotilaita ja lisäksi seppiä, insinöörejä, renkiä, siviilejä - upseerit raahasivat mielellään perheensä mukaan, jotkut rivimiehetkin tekivät samoin - ja vaikka mitä muuta. Mukaan lukien kauppiaita, jotka kaupittelivat kaikkea mahdollista hopeisista kenttäastiastoista kaukaa idästä tuotuihin onnenkaluihin. Olisin mielelläni jäänyt tutkimaan näitä tarkemmin, mutta tyydyin painamaan mieleeni kojujen sijainnin ja jatkamaan matkaani. Eihän minulla ollut rahaakaan. Jouduin lepuuttamaan jalkaani muutaman kerran, mutta lopulta pääsin perille.

Kirkon piirissä annettiin yleisesti ymmärtää, että huorat uhrasivat oman siveytensä, jotta muut naiset olisivat turvassa himonsa hallitsemilta miehiltä. Tästä syystä monet ilotalot olivat kirkon tai papiston omistamia. Niin oli ilmeisesti täälläkin, sillä papinkaapuiset kuljeskelivat ympäriinsä. He kanniskelivat lippaita lahjoitusten vastaanottoa varten, mutta samalla pitivät 'sijoituksiaan' silmällä ja välttivät liikaa saarnaamista lihan himoista, pitäytyen muissa synneissä, kuten alkoholissa, joten he ilmeisesti eivät omistaneet telttakapakoita.

Ulrichin löytäminen näytti hankalalta: satunnainen - tai järjestelmällinen - telttoihin vilkuilu saattoi helposti johtaa tappeluun, tai pahempaan. Oli vaikeaa olla unohtamatta mitä oli tekemässä ja olla tutustumatta paremmin kauppatavaraan. Tämä ei kuitenkaan ollut ensimmäinen kertani vastaavassa paikassa, joten onnistuin keskittymään tehtävääni. Eikä kukaan täällä olisi kiinnittänyt mitään huomiota saappaattomaan mieheen, joka oli siis mitä ilmeisimmin varaton.

Ulrich löytyi oikeastaan yllättävän helposti; Kuulin jonkun huutavan apua ja väkijoukon hurraavan. Pahinta peläten lähdin äänien suuntaan ja löysin joukon sotilaita tungeksimassa jonkin ympärillä. Kaduin Symeonin lähettämistä pois; se olisi voinut helposti käydä katsomassa mitä oli tapahtumassa, mutta nyt minun piti tunkeutua väkijoukon läpi, ja vielä ilman saappaitani.

Varpailleni tallattiin useammin kuin kerran ja jalkateräni olivat muuttumassa sinisiksi. Edetessäni alkoi kuulua myös moittivia ääniä. Kun pääsin vihdoin läpi, näin pitkän, mustiin pukeutuneen, komean miehen pitämässä Ulrichia aloillaan potkimalla ja latasi samalla pistooliaan.

Yritin ehtiä väliin, mutta mies ehti ladata aseensa ja suuntasi sen minuun. "Aloillasi! Tämä mies loukkasi erään naisen kunniaa ja kuolee sen takia." Mies hymyili keikarimaisesti.

"Näiden naisten kunniaa? Onko heillä sellaista?" Miehen ilme kertoi, että tuollainen puhe ei käynyt, joten lopetin heti. Hän säilytti kuitenkin hymynsä koko ajan.

Mies tähtäsi nyt Ulrichia. "Oikeus tapahtukoon!" Hän laukaisi aseensa suoraan Ulrichin otsaan. Uskomattomalla tarkkuudella.

En voinut muuta kuin perääntyä ja lähteä paikasta. En halunnut kohdata tuollaista miestä ilman kumppaneitani. Ja saappaitani. Taistelu ilman kunnon kenkiä on hankalaa. Varmuuden vuoksi lähdin kiireesti tarkistamatta edes Ulrichin vointia. Toisaalta, kuka selviäisi tuollaisesta osumasta?

Palatessani ryhmäni luo, minua painoivat ruumiillisten ongelmien lisäksi Ulrichin kuolema. Mietin paljon sitä, miten kertoisin asiasta toisille. Eihän se ollut minun vikani, mutta miten sen voisi selittää Heintzelle? Tai toinen vaihtoehto olisi ohjata Heintzen viha muualle. Siinä Symeon sai auttaa.

Ehdin joelle juuri sopivasti nähdäkseni Hanczelin alkavan vetää lauttaa luokseen. Hän oli tullut lautalla tälle puolelle jokea. Lauttaan oli sidottu muonavarojamme. Gerlach oli sitonut lauttaan kolme köyttä. Yhden meidän puolellemme ja kaksi toiselle puolelle. Kaksi, siksi, että niin lauttaa voitaisiin yrittää pitää oikein päin kovassa virrassa.

Autoin Hanczelia hieman näön vuoksi, mutta sitten aloin tonkia jo yli saatuja varusteita etsiäkseni rahaa velkani maksamiseen. En aikonut lähteä tekemään sitä kuitenkaan yksin, vaan odottaisin mieluummin, että Hanczel olisi valmis ja voisi tulla tukemaan minua. Sitä seppää sieti varoa.

Symeon laskeutui eteeni. Minusta tuntui, että se tiesi jo mitä oli tapahtunut. "Missä Ulrich on?"

Tarkistin pikaisesti, että Hanczel ei kuulisi ja sanoin sitten hiljaa: "Kuollut. Eräs sotilas ampui häntä. Suora osuma keskelle otsaa pistoolilla." Aloin voida pahoin. Mieleeni tulvi kuvia Ulrichista, joka makasi maassa aivojensa keskellä. Tapahtuma alkoi nyt vasta aueta minullekin. Istuin alas ja painoin pääni jalkojeni väliin.

Symeon näytti pohtivan tilannetta. "Mitäs luulet? Kannattaako pojan takia kostaa?"

En ollut miettinyt asiaa tuolta kannalta, mutta tavallaan pidin pojasta. Hänellä oli elämäniloa joka meiltä muilta puuttui, paitsi Terrerokselta, mutta häntä nyt ei voinut laskea. Kohautin olkapäitäni. "Kai se on kostettava." Siinä hässäkässä välttäisin Heintzenkin, joten ehkäpä kosto oli hyvä idea. "Voisitkos etsiä miekkosen? Pitkä, pukeutui mustiin, päällimmäisessä vaatekerroksessa viiltoja, joiden läpi on vedetty alempaa vaatekerrosta. Pitkät viikset. Harvinaisen tyylitelty pistooli, jossa kultainen kahva. Puolusti huorien kunniaa, vaikka minusta tuntui, että kyseessä oli enemmänkin vain tekosyy tappaa. Typerä virne jatkuvasti kasvoilla."

"No siinä olikin tuntomerkkejä kerrakseen. Katsotaan mitä voin tehdä." Symeon nousi lentoon ja suuntasi huorien telttakylää kohti. Minä jäin tarkkailemaan tavaroidemme siirtämistä.

Luokseni tuli pieni poika. "Hei!"

"No, hei." Katselin poikaa. Asusteista päätellen hän oli jonkun aatelisen vesa.

"Miksi te siirrätte tavaranne noin?"

"Siis miten? Lautalla vai? No, jotenkin ne on saatava tälle puolen."

"Niin, mutta onhan siltakin." Poika katsoi minua hämmentyneenä.

"Eihän tuota siltaa voi käyttää. Se ei kestä edes minun painoani, saati sitten tykkiä."

Pojan silmät kirkastuivat. "Onko teillä tykki? Saanko nähdä sen?"

Gerlach ei tulisi ilahtumaan. "Mikäs siinä."

"Mutta miksi ette tuo tykkiä toista siltaa pitkin?"

"Onko täällä toinenkin silta?"

Hanczel kääntyi katsomaan kiinnostuneena, mutta joutui palaamaan askareihinsa, kun tunsi virran yrittävän viedä lastin.

"On, tuollapäin." Poika osoitti alavirralle. "Siellä on kaksi siltaa. Teidän pitää ylittää molemmat."

Painoin pääni jälleen jalkojeni väliin. "Kiitos, poika." Nousin seisomaan ja ilmoitin Hanczelille, että minun olisi paras mennä toiselle puolelle seuraavalla lautalla ja Hanczel nyökkäsi. Ilmeisesti hän oli kuullut mitä oli sanottu. Poika jäi innostuneena odottamaan Isobelia, joka odotti edelleen toisella puolella vuoroaan. Onneksemme myös hevoset olivat vielä samalla puolella tykin kanssa, toisin kuin vankkurit, joten meillä oli yhdeksän vetojuhtaa - mukaanlukien Myrskytuuli, joka ei tietenkään ollut oikea työhevonen vaan paljon hienostuneempi.

En pystynyt lautallakaan irrottamaan ajatuksiani Ulrich-raukasta. Hän olisi ansainnut vielä vuosia lisää. Monet kostosuunnitelmat vyöryivät päähäni, mutta päätin, että se puoli jääköön muiden huoleksi. Gerlach ja Kapteeni olivat paljon parempia tällaisissa asioissa. Vasta tässä vaiheessa kävi mielessäni kuritoimenpiteiden mahdollisuus, mutta hieman asiaa ajateltuani, tajusin, että se tuskin riittäisi Heintzelle. Miestä ei varmasti rangaistaisi kovin pahasti pahaisen rengin tappamisesta. Mahdollisesti hän onnistuisi väittämään tapon ollen oikeutettu, eikä saisi mitään rangaistusta.

Toisella puolella kerroin Kapteenille toisesta sillasta ja hyppäsin Myrskytuulen selkään ottaakseni selvää missä se tarkalleen oli. Toverini kyselivät saappaistani ja kerroin totuuden. He kyselivät myös Ulrichista, mutta ne kysymykset kiersin parhaani mukaan. En onnistunut täysin välttämään heidän epäluuloaan, mutta minkäs teet. Hoidetaan asia kerrallaan ja leiriydytään ensin.

Hetken kuluttua löysin ensimmäisen sillan. Se oli vartioitu ja minä en tietenkään tuntenut tunnussanaa, eikä minulla myöskään ollut armeijan vihreätä tunnusta. Ilmeisesti en kuitenkaan ollut ainoa, sillä pääsin läpi vain selittämällä tilanteen parhaani mukaan. Sama toistui toisella sillalla.

Joutuisimme raahaamaan tykkimme ensin alajuoksulle leirin ohi, sitten palaamaan, kunnes toinen silta, joka ylitti sivujoen, joiden haaraumaan leiri oli perustettu, löytyisi. En ollut kovinkaan tyytyväinen, mutta ratkaisu oli parempi kuin lautta.

Sade jatkui ja maa oli edelleen mutainen, mutta kahden sillan välinen tie oli päällystetty. Kivipäällyste oli satoja vuosia vanha ja paikoin todella huonossa kunnossa, mutta eipä meillä ollut juuri vaihtoehtoja. Sillatkin olivat nähneet parhaat päivänsä esi-isieni eliaikana, mutta ne olivat edelleen tukevia ja kestäisivät Isobelin koska vain. Päätin jäädä toiselle sillalle odottamaan muita. Enhän voisi kuitenkaan mitenkään auttaa heitä ilman kenkiä.

Ryhmällä kesti tovin saapua, mutta he selviytyivät matkasta yllättävän nopeasti ilman Hanczeliakin. Tällä välin olin jo ehtinyt käydä tiedustelemassa meille telttapaikankin ja pienen tauon jälkeen suuntasimme valitsemaani paikkaan. Olin tutkiskellut maastoa ja uskoakseni juuri siitä suunnasta, johon olin ajatellut meidän leiriytyvän ei tulisi hyökkäystä.

Heintze katsoi paikkaa arvostelevasti, mutta ei hengästyneenä viitsinyt sanoa mitään. Kapteeni nyökkäili hyväksyvästi, myös hyvin hengästyneenä. Hänen pukunsa - joka ei ollut halvimmasta päästä - oli päässyt kärsimään pahoin.

Jätin toverini tänne ja ohjasin hevoset Hanczelin luo. Kun palasin, muut olivat jo aloittaneet varustusten kaivamisen. Viittasin Hanczelin mukaani ja lähdimme sepän luo. Selitin tilanteen hänelle matkalla.

Seppä ei kuitenkaan löytynyt sieltä, missä olin hänet tavannut. Verkkokaan ei enää ollut siellä. Kukaan lähialueen ihmisistä ei tiennyt missä hän olisi voinut olla. Uskoin saavani uudet saappaat halvemmalla, kuin verkon, joten päätin, että ei olin yrittänyt maksaa ja se, että mies ei saisi rahojaan, ei ollut minun syyni.

Palasimme jälleen leirille, missä autoimme telttojen rakentamisessa ja Isobelin sijoittamisessa sille kaivettuun asemaan.