4. Luku

Tieto omasta helvettiin joutumisesta oli liikaa useimmille ihmisille pureksittavaksi. Mekään emme siitä pääsisi noin vain yli, mutta meillä oli omat tapamme unohtaa sellaiset ongelmat ainakin hetkeksi.

Heti keskustelumme jälkeen, jossa sitten päätimme ainakin yrittää tappaa pahat pojat, muutama upseeri oli saapunut teltallemme. Onneksi joku oli tajunnut piilottaa Erichin helposti tunnistettavat pistoolit. He kyselivät meiltä kaikenlaista Hanczelista ja Erichistä. Oli melko ilmeistä, että he pitivät meitä syyllisinä heidän kuolemaansa, mutta he eivät myöskään - yhtä ilmeisesti - aikoneet tehdä mitään asialle. Kuritoimenpiteet jäivät käskyyn olla tekemättä mitään samanlaista toistamiseen. Heillä oli pulaa tykkimiehistä jo muutenkin, joten meihin ei vielä koskettaisi. Olimme siis toistaiseksi turvassa. Päällystö kuitenkin tiesi meistä, mistä saattoi olla haittaa tehtävällemme.

Kuten sanoin, meillä oli keinomme unohtaa ja nyt tuntui sopivalta hetkeltä käyttää niitä. Keräännyimme jälleen nuotion ympärille ja avasimme muutaman pullon vahvempaa viiniä. Tarkoituksena oli jakaa kertomuksia elämistämme ajalta ennen kuin meistä tuli ryhmä. Tarinoitahan meillä riitti, itse odotin erityisesti Symeonin omaa. Tämä oli myös hyvä ja toimiva tapa kehittää ryhmähenkeä. Tarinoiden avulla puhuimme asioista, joista emme muuten olisi puhuneet, mikä taas auttoi meitä tuntemaan toisemme paremmin. Eikä meillä juuri mitään muutakaan viihdettä ollut.

Tavan mukaan Terreros aloitti omalla laulullaan, jota hän säesti rummuttamalla kaikkea mahdollista, kaikella mahdollisella. Heintzen kypärään hän ei enää koskenut. Hän oli tehnyt sen virheen vain kerran.

Emme ymmärtäneet tuosta mitään, kuten emme yleensäkään, mutta esitys oli huvittava, kuten aina.

Seuraavan vuoron omi Heintze. Gerlach yritti aloittaa, mutta Heintze vain kylmästi puhui hänen päälleen. Oikeastaan oli hyvä, että Heintze kertoi oman tarinansa alkuvaiheessa, sillä se ei yleensä ollut mitenkään mieltä ylentävä:

Olin kerran ostanut eräältä leipurilta limpun. Kotimatkalla puraisin siitä ison palan ja hampaani osui heti johonkin kovaan. Kaivoin leivästä esiin kiven. Se ei ollut iso, mutta oli aivan selvää, että en ollut maksanut kivestä vaan leivästä.

Palasin leipomoon, missä leipuri yritti ottaa minut hymyillen vastaan. "Saisiko olla toinenkin", hän kysyi muka tietämättä miksi olin palannut.

Tartuin häntä hänen paitansa etumuksesta ja vedin hänen kasvonsa aivan omieni eteen. Kaivoin kiven pois leivästä ja pakotin miehen avaamaan suunsa. Seuraavaksi tungin kiven hänen suuhunsa ja katselin kun hän nieli sen. Heitin hänet lattialle ja poistuin paikalta.

Mielestäni tilit eivät vieläkään olleet tasan, enhän voinut tietää kuinka monelle hän oli jo ehtinyt tehdä saman tempun. Päätin tehdä lopun koko huijausoperaatiosta, joten tuikkasin leipomon tuleen seuraavana yönä.

Tarina päättyi remakkaan nauruun. Ainoastaan Heintze nauroi, muut yrittivät hymyillä kohteliaisesti välttääkseen Heintzen vihan.

Seuraavaksi oli vuorossa Gerlach:

Kotikaupungissani asusteli eräs alkemisti. Ihailin häntä lapsena ja halusin aina tulla hänenlaisekseen. Seurailin mielelläni hänen työskentelyään. Hän ei tietenkään sallinut sitä, mutta tiesin miten päästä hänen talonsa ylempään kerrokseen. Siellä sijaitsi hänen normaalit asuintilansa, mutta hän ei juuri käyttänyt niitä vaan yöpyi usein laboratoriossaan. Käytin tiloja myös muihin tarkoituksiin myöhemmin, jos ymmärrätte mitä tarkoitan.

Opin muutaman yksinkertaisen tempun häntä tarkkailemalla, mutta mitä enemmän häntä kopioin, sitä varmempi olin, että kyseessä ei ole magia, vaan tiede, mitä ei vielä ymmärretty. Aikani ei kuitenkaan juuri riittänyt lisätutkimuksiin, sillä kotiopettajani vei suurimman osan päivistäni. Eipä sillä etteikö se olisi ollut hyödyllistä, ei Isobelkään olisi syntynyt ilman opettajaltani oppimiani tietoja ruudista ja fysiikasta.

Mielestäni ruudilla oli moninaisia käyttötapoja, joten päätin rohkaista mieleni ja keskustella asiasta alkemistin kanssa. Eräänä päivänä koputin hänen oveensa ja pitkän odottelun jälkeen hän avasi sen. Hän näytti sekä yllättyneeltä, että vihaiselta kun huomasi pelkän poikasen häirinneen hänen tärkeitä kokeitaan. Yritin kertoa hänelle ruudista, mutta hän vain ohitti sen kaiken ja käski minun tylysti häipyä.

Olin kuitenkin hyvin itsepäinen ja palasin yöllä hänen asunnolleen. Odotin kunnes hän kävi yöpuulle, vaikka jouduinkin odottamaan pitkään. Laskeuduin varovasti alakertaan ja ripottelin ruutia astioihin, joiden kanssa hän oli työskennellyt aiemmin. Tarkoitukseni oli vain saada hänet huomaamaan jotain erikoista ja kertoa hänelle myöhemmin mistä oli kyse. Poistuin paikalta ja menin nukkumaan. En kuitenkaan saanut unta, vaan tuijottelin kattoa innostuksen vallassa koko yön. Kävin ajatuksissani tusinan eri tapaa kertoa hänelle ja haaveilin oppipojan paikasta hänen laboratoriossaan.

Seuraavana päivänä olin matkalla alkemistin talolle, kun huomasin markkinat. En ollut muistanut koko tapahtumaa, mutta alkemisti esitteli usein kaikenlaista siellä, joten päätin käydä ensin katsomassa.

Ja kuinka ollakaan, siellä mies seisoikin korokkeella juuri niiden astioiden kanssa, joihin olin eilen ruutini kaatanut. Hän selitti pitkälti, kuinka saisi erilaisia hahmoja ja värejä aikaan kuumentamalla astioita sopivaan lämpötilaan. Hän sytytti tulen palamaan astioiden alle ja tässä vaiheessa minä mietin, että pitäisikö minun kertoa vai ei.

Pohdiskelin asiaa liian kauan, sillä kun olin vielä kahden vaiheilla eräs astioista räjähti. Sitten perään toinen ja loputkin yksi kerrallaan. Liekit eivät olleet vaaralliset, minulla ei ollut ollut paljoakaan ruutia mukana, mutta ne polttivat kaikki alkemistin vaatteet ja ihokarvat ja jättivät ikävät arvet.

Kaikki markkinoilla olijat säikähtivät ensin, mutta purskahtivat sitten nauruun. Alkemisti pakeni paikalta ja muutti pois kaupungista muutaman päivän päästä. Päätin, että tästä asiasta ei milloinkaan puhuttaisi ja tämä onkin ensimmäinen kerta kun kerron tästä kenellekään.

Tämän tarinan totuudenmukaisuutta epäiltiin ainakin kasvojen ilmeistä päätellen, mutta se sai yleisemmän hyväksynnän kuin Heintzen ja useampia naurajia. Heintze ei nauranut, ilmeisesti kostoksi ja Markwart pysyi myös hiljaa, ilmeisesti ammattiylpeyttä. Hän ei ollut alkemisti, mutta tunsi kuuluvansa samaan ammattikuntaan kaikkien maagikkojen kanssa, vaikka muut maagikot eivät aina olisikaan olleet samaa mieltä.

Markwart ottikin seuraavan vuoron, ja hänen tarinansa oli selvä vastaisku Gerlachille:

Ennenkuin liityin rykmenttiin, josta me kaikki tulemme, kuuluin erään armeijan insinöörijoukkoihin. Insinöörit eivät minua kaivanneet, mutta armeijan komentaja oli hyvin avoin meikäläisille ja uskoi vakaasti, että minusta olisi hyötyä yksikössä.

Elämäni oli melko leppoista, sillä insinöörit eivät antaneet minun koskea juuri mihinkään, aivan kuin kosketuksenikin olisi ollut jotenkin vaarallinen. Kulutin päiväni opiskelleen heidän työtapojaan, vaikka eivät ne minuun mitään erityistä vaikutusta tehneet.

Osallistuimme taisteluihin ja komentaja, joka oli yleensä melko hyvä ja järkevä upseeriksi, keksi, että meidän tulisi yllättää vastustaja selustasta tekemällä rynnäkön puron yli. Hän antoi insinööreille tehtäväksi rakentaa liikuteltavat sillat.

Insinöörit paiskivat töitä kolme päivää yhteen menoon, ja minunkin annettiin auttaa kantamaan tavaroita ympäriinsä. Lopulta he saivat aikaan suuret kilpimäiset esineet, joita he nimittivät komponenteiksi. He tuntuivat olevan harvinaisen ylpeitä saavutuksestaan. Ne sai kätevästi yhdistettyä sillaksi. He olivat tehneet niitä melkoisen kasan, josta piti riittää kymmeneksi sillaksi.

Seuraavana päivänä olimme valmiita hyökkäämään. Jalkamiehille oltiin annettu pikainen opetustuokio siltojen käytöstä, jotta insinöörien ei tarvitsisi riskeerata itse itseään.

Jalkamiehet pystyivät käyttämään komponentteina suojina, nehän olivat kilpimäisiä, vastustajan nuolia vastaan. Alkuun kaikki näytti menevän hyvin: ensimmäiset komponentit saatiin kiinnitettyä nopeasti maahan ja seuraavatkin saatiin nopeasti kiinni. Komponentit kelluivat hyvin ja kannattivat monia miehiä.

Kaikki oli suunniteltu täydellisesti ja operaatiossa oli ilmeisesti otettu kaikki huomioon, paitsi virtaus. Insinöörit väittivät myöhemmin, että se oli tavallista voimakkaampaa, mutta en olisi asiasta mitenkään varma. Joka tapauksessa, virta lähti viemään komponentteja mukanaan. Ne eivät irronneet, mutta sen takia sillat olivatkin äkkiä pahasti vinossa ja komponentit eivät enää riittäneetkään koko sillan yli.

Viisaat insinöörit pysäyttivät viiden sillan rakennuksen ja alkoivat käyttää niistä yli jääviä komponentteja jäljelle jäävien siltojen rakentamiseen. Se aiheutti kuitenkin ruuhkaa silloille ja pidensi niiden rakentamisaikaa. Nuolia satoi koko ajan ja ruumitakin alkoi kertyä. Vihdoin joku upseeri keksi vastata tuleen, mutta se ei auttanut, sillä meillä ei ollut juurikaan jousimiehiä mukana ja hekin kuolivat nopeasti tarkkojen vastustajien tuleen.

Yritin saada upseereita komentamaan perääntymisen, mutta epäonneksemme hän sattui olemaan niitä kunnia ennen kuolemaa tyyppejä, jotka uhraavat mielellään satoja ihmisiä itsensä pelastamiseksi häpeältä, vaikka mitään mahdollisuuksia ei enää olisikaan.

Lopulta jalkaväkemme teki yleisen paon, joka tietysti johti teloituksiin.

Aivan ilmeistä on, että selvisin itse ehjin nahoin, kuten myös insinöörit ja upseerit, jotka olivat jääneet selustaan. Tavalliset miehet saivat taas kärsiä.

Tällaista kritiikkiä pidettiin yleensä häpeällisenä, mutta ryhmämme jäsenet olivat kärsineet niin paljon ylempiensä typeryydestä, että meidän keskuudessamme se sallittiin. Tämä tarina ei herättänyt naurua, mutta sai osakseen hyväksyviä nyökkäyksiä.

Seuraavaksi vuoro tuli minun kohdalleni:

Puhutaan usein siitä, miten veronkantajat löytävät minne vain. No, minä en edes tiennyt mikä veronkantaja on lapsuudessani. Perheeni asui keskellä todella synkkää metsää, joka oli tunnettu verenhimoisista susista, joskus huhuttiin jopa ihmissusista. Paimentaessani perheemme pientä laumaa, joka käsitti muutaman lampaan ja lehmän, niitä tapasi hävitä yksi jos satuin nukahtamaan, mutta nekin olivat vain opetuksia. Isälläni oli tapana viedä yksi lehmä tai lammas mukanaan, jos sattui näkemään minut nukkumassa ja sitten herättää minut. Hänellä oli hyvä huumorintaju, vaikka vitsi vanhenikin ajan myötä, eikä hän koskaan varsinaisesti rankaissut minua nukkumisesta. En nähnyt yhtään sutta tai ihmistä, jonka olisin epäillyt olevan ihmissusi nuoruuteni aikana. Mutta tarinani kertoo ensin mainitsemastani hirviömäisestä pedosta, eli veronkantajasta.

Eräänä päivänä isoveljeni oli ollut markkinoilla yrittämässä hankkiutua jonkun käsityöläisen oppiin. Hän oli epäonnistunut, kuten tavallista, hän oli jo aivan liian vanhakin oppipojaksi, mutta tällä kertaa hän oli tehnyt pahan virheen.

Markkinoilla paikallinen veronkantaja oli iskenyt silmänsä veljeeni. En tiedä miksi tarkalleen, mutta hän oli lähtenyt seuraamaan poikaraukkaa miestensä kanssa - veronkantajilla oli tietysti aina mukanaan muutamia luunmurskaajia liian vastahakoisia maksajia varten.

Meidän perheemme ei ollut minun elinikänäni maksaneet veroja ja isäni muuttui kalpeaksi kuin kuollut mies nähdessään veronkantajan. Oli aivan varmaa, että tämä veisi kaiken minkä pystyisi siirtämään - mikä ei välttämättä olisi paljon, sillä mökillemme ei johtanut teitä - ja tuomitsisi meidät joko kuolemaan tai orjuuteen veronkierrosta, joten isäni käski meidät pakenemaan metsään ja hän itse tulisi perässä, kunhan vain ehtisi.

Juoksimme siis minkä ehdimme metsään. Meillä oli selvä päämääräkin. Ryhmä salametsästäjiä asusteli läheisillä kallioilla. Olimme olleet heidän kanssaan tekemisissä ennenkin. He ostivat meiltä aina silloin tällöin ruokaa, kun eivät itse sitä onnistuneet hankkimaan. Ei meilläkään paljoa ollut mistä myydä, mutta naapurisopu on tärkeää, kun asuu keskellä metsää ilman sivistyksen tuomaa suojaa.

Saavuimme kallioille ja kiipesimme varovasti ja taaksemme katsellen luolalle, jossa tiesimme salametsästäjien asustavan. Olimme varovaisia siltä varalta, että veronkantaja olisi antanut seurata meitä tai siltä varalta, että isäntämme eivät olisi halunneet meitä luolaansa. Emme olleet vierailleet koskaan luolassa asti, olimme vain auttaneet ruokatavaroiden kantamisessa kallioille asti tai hakeneet sieltä nahkoja.

Pelkomme olivat turhia. Luolassa oli vain imettävä nainen, joka oli hyvin hämämstynyt meidän ilmestyessämme luolan suulle, eikä meitä myöskään seurattu.

Näimme luolan perukoilla kasan sudennahkoja. Syy siihen, että emme nähneet susia, saattoi hyvinkin olla se, että ne olivat kaikki jääneet naapureidemme pyydyksiin. Sain nahoista kuitenkin idean.

Otin mukaan läjän nahkoja ja käskin muita seuraamaan. Kerroin imettävälle naiselle, että palauttaisimme nahat pian. Hän vain nyökkäsi.

Palasimme mökille. Kohtasimme isäni matkalla. Mökille päästessämme huomasimme veronkantajan miesten keräävän omaisuuttamme pihalle, missä johtaja itse tarkasteli niitä arvostelevasti.

Puimme nahat päällemme ja aloimme murista niinkuin uskoimme susien murisevan, eli matkimme koiria parhaamme mukaan. Veronkantaja hätkähti ja juoksi sisälle. Hetken kuluttua hänen miehensä palasivat ulos. Olimme uskoneet susien riittävän heidän ajamisekseen pois, mutta niin ei nyt näyttänyt käyvän.

Yksi miehistä tähtäsi isääni, eli isointa sutta jousellaan. Isäni säikähti pahasti ja yritti maastoutua pois nuolen tieltä. Nuoli kuitenkin osui häntä olkapäähän ja hän parkaisi hyvin ihmismäisesti. Sudennahka oli tippunut osittain hänen päältään ja hän näkyi selvästi mökille.

"Ihmissusia!", huusi jousiampuja.

Se sai liikettä kaikkien miesten käpäliin. He juoksivat päätä pahkaa metsään. Heidän pomonsa kurkisti muutaman sekunnin päästä ulos ja huhuili miehiään varovasti ovenraosta. Kun mitään vastausta ei kuulunut, hän epäröi hetken, mutta lähti sitten juoksemaan suinpäin metsään, mutta ei onnistunut edes valitsemaan samaa suuntaa kuin miehensä.

Emme voineet jäädä enää alueelle, koska siellä kuhisisi pian kaikenlaisia hirviönmetsästäjiä, joten liityin palkkasoturijoukkoon renkinä ja muut perheeni jäsenet liittyivät salametsästäjiin, mutta eivät meidän naapureihimme, jotka eivät varmasti arvostaneet uutta tilannetta.

Tietenkään kukaan meistä ei maksanut veroja ja verovarojakin käytettiin lähinnä meidänlaistemme ihmisten palkkojen maksamiseen, mutta yleisöni otti tarinan hyvin vastaan. Naurujakin kuului, jopa Heintze näytti myötämieliseltä.

Seuraavana oli vuorossa Kapteeni, joka kertoi jälleen armeijaan liittyvän tarinan:

Olin perheemme pojista nuorin ja siksi minulle ei ollut luvassa perintöä. Olin nuorena melko rauhaton, joten munkin ura ei oikein tullut kysymykseen, joten isäni hankki minulle pestin upseerina.

Kuten osa teistä tietääkin, aloitin luutnanttina. Isälläni ei ollut tarpeeksi varallisuutta hankkiakseen minulle parempaa arvoa, vaikka mitä minä valittamaan, tekin olette sotineet jo pitkään ja kuitenkin olette edelleen vain rivimiehiä, vaikka johtaisitte tätäkin armeijakuntaa varmasti paremmin kuin useimmat sen kenraaleista. Se onkin juuri ongelmana, että korkeimmat upseerit eivät ole koskaan ottaneet osaa taisteluihin muuten kuin takarivissä karkureita teloittamassa.

No, ensimmäinen johdettavakseni annettu yksikkö ei pitänyt siitä, että he saivat kiusakseen nuoren - viisitoista kesäisen - ja kokemattoman aatelispojun, joka ei ollut ennen juuri aseita nähnyt. Olin toki lapsena leikkinyt paljon puumiekoilla, mutta aito rautainen kuoleman välikappale oli minulle melko uutta. Haarniskakin oli minulle vielä liian iso ja todella hankala käyttää. Tunsin kuitenkin, että arvovaltani vaati minua käyttämään sitä kaikissa tilanteissa, missä olin tekemisissä miesteni tai esimiesteni kanssa. Yksikön edellinen komentaja oli ollut monen sodan veteraani, joka oli taistellut tiensä luutnantiksi aina rumpalipojasta asti. Hän kuoli eturivissä, johtaen miehiään epätoivoiseen pakoon jostain piirityksestä.

Moni mies pelastui juuri hänen ansiostaan. Pakkohan sellaista on nyt arvostaa, mutta silloin pidin miestä vain yhtenä kuolleena moukkana muiden joukossa. Siniverinen kun olin - olen - niin, minulle oltiin lapsesta asti painotettu erikoisasemaamme jumalan silmissä.

No kuitenkin, otin toimeni heti alusta asti liian vakavasti. Panin mieheni rakentamaan suojaukset, vaikka vihollisesta ei ollut merkkiäkään ja puitakin oli lähiympäristössä vain satunnaisia suuria lahoja tammia. Kaikki vastaväitteisiin vastasin ruoskalla, vaikka en kyllä tuntunut koskaan osuvan sillä kehenkään. Miehet alkoivat selvästi olla tyytymättömiä minuun jo ensimmäisenä iltana. Vastauksena siihen ruoskin heitä lisää, nyt jo hieman paremmin koko päivän harjoittelun jälkeen.

En tajunnut vielä nukkumaan mennessäni, kuinka pahasti olin oikeastaan loukannut miehiäni, joten he tekivät minulle pienen pilan. Olin nukkunut viattoman sikeästi koko yön ja pitkälle aamuunkin. Noustessani löysin palvelijani kapuloituna ja köytettynä telttani tolppaan. Kun menin ulos vaatimaan selitystä rikokselle, huomasin koko leirin hävinneen. Vain muutamia muita telttoja oli jäljellä, joiden sisältä löysin muita köytettyjä miehiä ja näiden palvelijoita.

Lopulta yksi osasi kertoa mitä oli tapahtunut. Palkkasoturijoukko - joista yksikköni melkein kokonaisuudessaan koostui - oli yksinkertaisesti purkanut sopimuksensa yksipuolisesti ja lähtenyt pois. He eivät mielestään saaneet tarpeeksi hyvää palkkaa sietääkseen minua.

Pohdiskelin asiaa koko päivän ja kun olin viimein uskaltautumassa esimiesteni luo kertomaan asiasta, palkkasoturien asiamiehet tulivat paikalle tekemään uutta sopimusta. En joutunut sentään maksamaan heille yhtään enempää kuin ennenkään, mutta olin pakotettu myöntämään miehille lomia silloin tällöin, luopumaan käytöksestäni, ertyisesti ruoskasta, ja keskustelemaan päätöksistäni kokeneempien kanssa ennen niiden toteuttamista, ainakin toistaiseksi. Seuraavaan aamuun mennessä leiri oli palannut kuin se ei olisi koskaan mihinkään lähtenytkään.

Arvokkuuteni koki silloin pahan kolauksen, mutta eiköhän tapahtuma voida laskea arvokkaiden opetusten joukkoon. Toisaalta nyt kun sitä ajattelee, niin nyt varmaankin ansaitsisin kunnioitusta, mutta en toisaalta sitä enää kaipaa kuten joskus nuorena. Opin nopeasti ja muutamaa viikkoa myöhemmin johtamiseeni ei enää mitenkään puututtu. Nykyään te tietysti puututte kaikkeen mitä sanon tai teen, mutta se on asia erikseen.

Viimeinen oli tarkoitettu lähinnä kevyeksi lopetukseksi ja se vastaanotettiinkin hymyillen. Palkka-armeijan häipyminen noin vain teki meihin vaikutuksen, vaikka olimme itsekin käyttäneet vastaavia neuvottelutaktiikoita.

Kapteenin jälkeen oli Symeonin vuoro:

Kauan sitten, kun olin vielä nuori ja herkkäuskoinen, liityin erään aatelismiehen ryhmään. Hän oli erittäin vakuuttava ja uskoin pitkään että hän oli tekemässä juuri sitä mitä väitti, eli keräämässä noitia poltettavaksi. Kaikki tämä tapahtui väittämän mukaan jumalan kunniaksi, mutta en ole koskaan juuri jumalista välittänyt, lintu kun olen ja meillä ei kuulemma ole sieluja, joten en puuttunut siihen mitä ihmisille joita löysimme tehtiin. Siihen aikaan minulle riitti, että pystyin kommunikoimaan jonkun älykkään kanssa. Yleensä en uskaltanut paljastaa puhekykyäni kenellekään, enkä vieläkään tee sitä kovin usein, kuten hyvin tiedätte.

Olin kuulunut miehen ryhmään jo pari vuotta ja osa noidista oli odottanut kuolemaa eräässä luolassa jo sitäkin pitempään, kun minua alkoi ihmetyttää koko tilanne. Varsinkin kun vietimme paljon aikaa hankkimassa rahoitusta metsästykselle epäilyttävillä tavoilla, kuten ryöstelyllä. Lisäksi osaa meistä ei päästetty aina mukaan, kun noita haettiin kylistä tai taloista.

Lopulta meillä oli kaikkiaan 22 noitaa odottamassa tuomiotaan luolassa. Pomomme halusi hoitaa polttamisen yksin. Se kuului kuulemma hänen velvollisuuksiinsa. Odotimme kaksi päivää ja olin jo lähdössä katsomaan mihin johtajamme oli joutunut, mutta eräs pomon luottomiehistä pysäytti minut selittäen, että jotkut noidat kestivät tulta hyvin ja paloivat hitaasti. Huomautin, että en nähnyt savua tulevan luolasta, mutta sain vastaukseksi vain murahduksen.

Seuraavana yönä olin saanut tarpeekseni odottelusta ja päätin ottaa selvää mitä oli tapahtumassa. Pienestä koostani johtuen luolaan sisään pääseminen ei tuottanut ongelmia. Luolan sisällä, minulla kesti hetkisen löytää oikea paikka, sillä luonnonmuovaamia ja luonnottomampia tunneleita oli paljon.

Syvältä maan sisältä löysin lopulta äänien perusteella paikan, johon noidat oli siirretty. Osa noidista makasi silvottuina jonkinlaisen kivettyneestä laavasta muodostetun tai muodostuneen alttarin ympärillä. Sormia, korvia, neniä ja peniksiä lojui ympäriinsä. Naisten rintoja oli leikelty ja useissa ruumiissa oli selviä merkkejä polttamisesta.

Loput noidat olivat kahlehdittuina seinään käsistään ja jaloistaan. Osa oli saanut jo kokea kidutusta, osa odotti vielä osaansa. Pomoni sattui nukkumaan juuri silloin, täysin piittaamatta joidenkin kidutettujen itkusta ja huudoista. En tiennyt paljoa teologiasta, mutta jopa minulle oli selvää, että kaikki ei ollut kunnossa.

Palasin leiriimme luolan ulkopuolelle ja herätin kaikki. Kerroin mitä olin nähnyt. Osa miehistä ei tuntunut piittaavan, osa taas ei uskonut tyhmää lintua. Muutama kuitenkin yritti hiljentää minut, mikä osoittautui nopeudestani johtuen vaikeaksi. Se sai jotkut niistä, jotka eivät halunneet uskoa minua epäilemään, että ehkä sanoissani olikin jotain totta, mikä taas johti kiivaaseen väittelyyn siitä, että pitäisikö meidän mennä luolaan tutkimaan asiaa vai jäädä tänne ja luottaa pomoon. Lopputuloksena oli käsikähmä, mikä johti pariin ruumiiseen ja monien pakenemiseen metsiin. Pomon luottomiehet voittivat taistelun vähäisestä määrästään huolimatta, mutta ryhmä oli lopullisesti hajalla.

Jäin tarkkailemaan tilannetta, vaikka en uskaltautunut enää luolaan. Pomolla meni vielä viikon verran ennenkuin hän tuli ulos luolasta jotenkin virkeänä ja puhdistautuneena, vaikka tieto hänen poissaollessaan tapahtuneesta välikohtauksesta ei miellyttänyt häntä mitenkään. Jätin kutistuneen ryhmän miettimään tilannetta keskenään ja poistuin paikalta.

Symeonin tarina ei todellakaan ollut sellainen piristysruiske jota olimme kaivanneet. Uskoinkin, että se oli ovela yritys saada meidät luopumaan siitä mitä olimme tekemässä. En sanonut epäilyistäni mitään muille, jotka painiskelivat varmasti asian kanssa jo muutenkin.

Kaikki olivat nyt päässeet ääneen, joten tapahtuma valui nopeasti ahkeraksi juomiseksi.