6. Luku

Kun palasin takaisin leiriin, Gerlach oli jo täydessä työn touhussa. Hän oli kerännyt leirimme täyteen vanhoja aseita, kilpiä ja panssareita. Myös puutavaraa lojui ympäriinsä ja arkullinen suuri kokoisia nuolia. Katselin niitä ihmeissäni.

"Älä huolehdi, sain ne halvalla. Eräs kauppias oli rahan tarpeessa ja myi nämä käytetyt tavarat mieluusti kerralla pois", Gerlach selitti. Se ei kuitenkaan riittänyt poistamaan kummastunutta ilmettäni, joten Gerlach jatkoi: "Siis haluat tietää miksi, etkä miten. No, me tarvitsemme kunnon varustuksen, kun aika koittaa. Olemme nyt sodassa ja sotaan ei mennä iloisesti hyppelehtien." Gerlach tosin näytti olevan tavallista paremmalla tuulella.

Kokeilin näön vuoksi muutamaa aseista ja panssareista. Minun täytyi myöntää itselleni, että ulkonäöstä huolimatta, niille olisi varmasti käyttöä. Ääneen en sitä toki sanonut.

Gerlach katseli toimitusta. "Ota siitä mitkä tuntuvat sopivan ennen kuin muut heräävät", hän kehotti minua ja ojensi kypärää, "Tässä. Luulisin tämän sopivan sinulle erinomaisesti." Niinhän se sopikin, suurta lommoa lukuunottamatta, joka painoi epämukavasti ja kertoi luultavasti edellisen omistajan kohtalon. No, Heintze pystyisi varmaan korjaamaan sen helposti.

"Missä olet muuten viettänyt koko yön?", Gerlach kysyi yllättäen.

Pohdin valehtelun mahdollisuutta, mutta mitä turhia, joten kerroin totuuden: "Tapatin erään miehen yrittäessäni tappaa erästä vihollisistamme." Taisin kuulostaa melko välinpitämättömältä.

Välinpitämättömältä Gerlachin vaikutti. Hän kohautti olkiaan. "Saitko edes mitään tärkeää selville."

"Jaa, kyllähän niinkin voisi sanoa. Se mies on kuolematon", naurahdin turhautuneena, "ja kaiken lisäksi se mies, jonka tapatin kertoi hänelle nimeni."

Tämä sai Gerlachin pysähtymään. "Olet tehnyt pahan virheen."

"Niin Symeonkin väitti. Itse asiassa se jankutti sitä melkein koko viime yön." Katselin ympärilleni. "Missähän se lintu nytkin piileskelee." Yritin näin vaihtaa puheenaihetta ja se tuntui toimivankin.

"Luultavasti tarkkailee taas vastustajiamme. Autahan näiden kanssa", hän meni yhden puukasan luo ja alkoi järjestellä sitä siisteihin pinoihin. Autoin häntä hetken, mutta sitten päätin mieluummin siirtyä nukkumaan.

Nukuin melko hyvin leirin päiväajan metelistä huolimatta. En jaksanut edes pelätä Conradia enää niin paljon, että se olisi valvottanut minua. Itse asiassa heräsin vasta, kun Heintze potkaisi minua kylkeen.

"Ylös. Siirrymme ensi yönä."

"Siirrymme? Eihän meidän pitänyt liikkua vielä päiviin."

Heintze oli närkästynyt: "Käsky on käsky! Älä kyseenalaista, vaan auta minua purkamaan teltta."

Nousin, keräsin tavarani ja astuin ulos teltasta, mikä olikin tarpeen, sillä se romahti samalla hetkellä. Heintze ei juuri aikaillut toimissaan. Muutkin pakkasivat tavaroita. En voinut olla huomaamatta muutamaa asiaa. Ensinnäkin, Gerlachia ja hänen varustekasojaan ei näkynyt missään. Toiseksi, meille oli ilmestynyt jostain toiset vankkurit. Nämä olivat suuremmat kuin vanhat vankkurimme ja niiden vetämiseen oli varattu kokonaista kymmenen hevosta. Nyt meillä oli kaikkiaan 19 hevosta ruokittavana ja hoidettavana. Se tuottaisi vielä ongelmia, varsinkin kun meillä ei ollut edes renkiä.

En kuitenkaan halunnut pohtia sitä, vaan kävelin Kapteenin luo ja kysyin siirtymisestä.

"Jaa, Werhner. Näyttää siltä, että vihollinen vetäytyy kauemmas meistä, joten sotajohto haluaa seurata heitä."

"Heidän mailleen? Onko siinä mitään järkeä?"

"Ei, ja se minua tässä vähän huolettaakin. Ne idiootit aikovat kävellä suoraan ansaan. Vastustaja aikoo jotain kieroa. Heillä ei ole muuten mitään syytä vetäytyä. Heidän linnoituksensa olivat sen verran monimutkaiset ja niin hyvissä asemissa, että emme olisi voineet mitenkään vallata niitä nykyisillä resursseilla."

"Eli, mitä me teemme?", kysyin jo melko huolestuneena. En halunnut enää joutua lähelle kuolemaa typerien sotasuunnitelmien takia.

"Ilmeisesti sotajohto aikoo hyökätä ennen kuin vastustaja on täysin uusissa asemissa. Me käytämme tilaisuutta hyväksemme ja hyökkäämme omien vihollistemme kimppuun takalinjoilla ja sitten vain pakenemme varastaen kaiken mitä saamme mukaan."

"Emmekö saisi heitä kuuntelemaan meitä ja luopumaan ajatuksesta? Onhan meillä kai jotain sanavaltaa."

Kapteeni katseli horisonttia. "Tuskin. He ovat liian innokkaita tappamaan kerettiläiset. Eivät he meitä kuuntele."

Hän oli todennäköisesti oikeassa, mutta samalla tiesin, että muutkaan palkkasoturit eivät hyväksyisi tilannetta. Palkka-armeijaa ei ollut paljon, suurin osa oli vapaaehtoisia maalaispoikia ja karkuruudesta tuli aina kuolemantuomio, massapaon yhteydessä asia hoidettiin sotalain mukaan niin, että joka kymmenes hirtettiin. Nopeasti arvioiden mahdollisuutemme olisivat kuitenkin paremmat tekemällä 'suunnittelematon taktinen vetäytyminen'.

Saimme vähäväkisyydestämme huolimatta valmistelut hoidettua hyvissä ajoin. Ehdin ottaa selvää mihin tarkoitukseen toiset vankkurit oli hankittu. Ne toimivat Gerlachin pajana. Hänellä oli siellä kaikki tarvittavat työkalut, en vain tiennyt mihin tarkoitukseen. Kysyttäessä Gerlach vain hymyili arvoituksellisesti. Hänellä oli joitain piirrettyjä suunnitelmia lojumassa ympäriinsä, mutta hän ei antanut minun tutkia niitä vaan keräsi ne nopeasti kasaan kun yritin vilkaista. Ilmeisesti hän aikoi työskennellä myös matkan ajan, en vain ymmärtänyt miten se onnistuisi, koska tie oli sen verran huonossa kunnossa, että heilahtelua ja pomppimista ei voisi mitenkään estää.

Lähdimme liikkeelle ennen pimeän tuloa, mutta tarkoituksena oli liikkua koko yö. Se oli kuulemma turvallisempaa. Vihollinen ei ehkä nähnyt meitä, mutta mekään emme nähneet eteemme. Monet hevoset ja jalkamiehet astuivat paikkoihin, joihin heidän ei ollut tarkoitus astua. Hevoset, jotka menettivät kävelykykynsä lopetettiin siihen paikkaan, miehien kohtelu ei sentään ollut niin julmaa, vaan heidät sijoitettiin ensin lääkintämiesten vankkureihin ja sitten kun ne olivat täynnä, heitä jaettiin muihinkin vankkureihin.

Mekin jouduimme ottamaan jonkun rengin vaivoiksemme, koska hänen isäntänsä ei halunnut päästää poikaa aarteidensa kanssa samaan tilaan. Se siitä ihmisarvosta. Käytin tilannetta hyväkseni ja puhuin pojalle, joka ei voinut olla kovin paljon viittätoista vanhempi.

"Onko jalkasi pahassa kunnossa? Koska luulet voivasi kävellä?", kysyin, yrittäen kuulostaa aidosti huolestuneelta ja kiinnostuneelta.

"Luulen joutuvani makaamaan tässä ainakin tämän yön ja todennäköisesti seuraavan päivänkin", hän vastasi.

Minulla oli sellainen tunne, että poika valehteli voidakseen välttää työtä, mikä oli mielestäni täysin ymmärrettävää, mutta juuri nyt minulla oli muuta mielessäni. "Voit väittää noin työnantajallesi, poika, mutta minulla olisi sinulle ehdotus, kunhan vain luovut tuollaisista huijausyrityksistä, ainakin minun suhteeni."

Poika nyökkäsi varovaisesti.

"Hyvä. Mikä on nimesi?"

"Olen Philippe", hän sanoi varovasti.

"Philippe, mitä sanoisit, jos me palkkaisimme sinut?"

Hän oli yllättynyt tarjouksestani. Miksi ei olisi ollut?

"Voit väittää nykyiselle työnantajallesi olevasi kyvytön työskentelemään ja jos onnistut siinä, voit yrittää kerjätä häneltä palkkasi sairasajaltasi ja saada palkkaa myös meiltä", jatkoin.

Pojan silmät kirkastuivat. Idea oli hänen mielestään selvästi hyvä. Hän suostui siihen.

Kerroin muille, että meillä oli uusi renki. He eivät olleet kovin iloisia, vaikka tunnustivat kyllä tarpeemme lisätyövoimaan. Ymmärsin heidän asenteensa, meidän olisi pakko kertoa hänelle mitä olimme tekemässä jossain vaiheessa, vaikka emme voineetkaan täysin luottaa häneen.

Kun olimme ohittaneet vihollisen vanhat asemat, alkoi olla selvää, että he olivat kaivaneet tien täyteen kuoppia juuri hidastaakseen ja kiusatakseen meitä. Johto ei tietenkään ottanut sitä mitenkään huomioon. He eivät olleet oppineet aiemmista yhteenotoista mitään. Vaikka kerettiläisillä oli selvä alivoima, he voittivat jatkuvasti juuri hyvän taktikoinnin avulla. Ehkä jumalakin oli heidän puolellaan, siltä minusta ainakin usein tuntui.

Gerlachin vankkurit loistivat - määräysten vastaisesti - kuin majakka yössä. Hän piti lyhtyä päällä ja se näkyi vankkurien valkoisen kankaan läpi aivan liian hyvin. Äänistä päätellen hän tosiaan työskenteli koko matkan ajan, mutta en minäkään ollut aivan toimettomana.

Huomasin vihollistemme vankkuriparin olevan melko lähellä, joten vedin viittani hupun syvemmälle päälleni ja ratsastin lähemmäksi. Havaitsin Conradin toisten vankkurien ohjaajan paikalla. Tutkiskelin heitä ja huomasin muutamia omituisia piirteitä: he olivat lähes kaikki massiivisia. Heillä oli synkkä, lähes kokonaan musta vaatetus, kuten muu ryhmä oli minulle kertonutkin. Heistä ei myöskään kukaan edes yrittänyt nukkua ja heillä oli myös muutama jalkamies, vaikka vankkureissa olisi varmasti ollut yllin kyllin tilaa heillekin.

Ne kävelijät tuntuivat jotenkin oudoilta. Heitä katsellessani aloin ymmärtää, mitä Symeon tarkoitti kertoessaan jonkin vaikuttavan väärältä. Heissä oli tosiaan jotain väärää. He kävelivät eteenpäin kuin koneet. Kertaakaan puhumatta tai pysähtymättä. Yksi jopa astui kuoppaan, mutta nousi vain ylös ja jatkoi kuin mitään ei olisi tapahtunut. Heidän varusteensa näyttivät olevan kuin räjähdyksen jäljiltä, mutta olivat sen verran monikerroksiset, että ihoa ei näkynyt missään päin ruumista. Ihoni nousi kananlihalle heitä katsellessani ja päätin palata takaisin omieni pariin.

Vankkureillamme havaitsin jonkun oudon liskon makaavan Gerlachin vankkurien päällä. Se oli vihreä ja - häntä mukaan luettuna - lähes kolmen jalan pituinen. Pysähdyin poimimaan kiven ja ratsastin sitten aivan vankkurien viereen. Se näytti havainneen minutkin, mutta ei reagoinut mitenkään ennen kuin paiskasin sitä kivellä.

Silloin se hyppäsi vankkurien päältä hevoseni silmille. Olisin voinut vannoa, että se oli vain muutama sekunti sitten vihreä, mutta se lisko joka sai hevoseni panikoimaan oli punainen, alle jalan mittainen ja sillä oli siivekkeet, joiden avulla se liiti etu- ja takaraajojen välissä..

Olin taitava ratsastaja, joten sain Myrskytuulen rauhoittumaan nopeasti. Etsin ympäristöstä merkkejä liskoista, kummasta vain, mutta en nähnyt mitään. Laskeuduin ratsailta ja rauhoittelin edelleen ratsuani. Pidin silmät tarkasti maassa, vaikka en uskonutkaan mitään enää löytäväni, yö oli sen verran pimeä. Huomasin kuitenkin kuopan ja se tuntui paikalta, johon lisko olisi voinut mennä. Otin aseeni ja tökin sillä pimeään koloon maassa. Tunsin osuvani johonkin pehmeään ja uskoin löytäneeni sen mitä etsinkin, tai ainakin jäniksen ruuaksi.

En ottanut mitään riskejä, vaan aioin iskeä olan takaa. Minut kuitenkin keskeytti kolosta nousi iso neljällä jalalla kävelevä harmaa lisko. En ymmärtänyt miten se oli mahtunut pieneen kuoppaan, mutta siinä se nyt oli. Nyt moni muukin huomasi liskon ja monet hevoset säikähtivät tiputtaen ratsastajansa.

Se kääntyi nopeasti ja iski pitkällä hännällään suuressa kaaressa. Olin yllätyksestä huolimatta niin nopea, että ehdin hypätä viuhuvan hännän yli, mutta sen voima kaatoi Myrskytuulen helposti. Iskin liskoa aseellani alaruumiiseen niin lujaa kuin pystyin. Aseeni ei uponnut kovin syvälle, liskon nahka oli sen verran kova, mutta aseeni jäi kuitenkin kiinni. Lisko pakeni nopeasti paikalta. Kukaan muu ei ehtinyt yrittää pysäyttää sitä kun se ryömi erään läheisen vankkurin alle.

Muutamat sotilaat ottivat pitkät keihäänsä valmiiksi tappaakseen sen niillä, kun se yrittää tulla esiin. Mitään ei kuitenkaan näkynyt, joten he uskaltautuivat lähemmäksi ja tökkivät keihäillään vankkurin alle, mutta osuivat vain ilmaan. Kun vankkurit saatiin siirrettyä, ei sen alta löytynyt kuin verinen aseeni. Väkijoukko, joka oli seurannut tapahtumia kerääntyi ympärille ja kaikki etsivät suurta liskoa katseellaan, mutta mitään ei löytynyt.

Onneksi Myrskytuuli oli vain säikähtänyt. Se oli saanut lieviä ruhjeita, mutta ei mitään, mikä olisi estänyt sitä kävelemästä. Annoin sen varmuuden vuoksi kuitenkin vain olla hetkisen.

Anselmus ja Symeon näkivät myös tapahtuman. Ne keskustelivat jotain asiasta, mutta minä en ymmärtänyt siitä mitään. Lopuksi Symeon puhutteli minua: "Anselmus tietää, kyllä mikä se iso lisko oli, mutta en osaa kääntää sanaa, jota hän käytti, joten hän kirjoittaa sen maahan."

Katselin ympärilleni. Kukaan ei näyttänyt olevan kiinnostunut korpin, sian ja ihmisen keskustelusta. Äskeinen pikainen taistelu oli ilmeisesti antanut heille muuta ajateltavaa.

Anselmus kirjoitti hiljalleen ja takeltelevasti, sen sorkkia ei ollut tarkoitettu tällaiseen. Minä luin yhtä hitaasti, sillä en ollut koskaan oppinut sitä taitoa kunnolla, vaikka toisaalta suurin osa siitäkään armeijasta ei tunnistanut edes aakkosia, joten olin ylpeä vähäisestä taidostanikin. Maassa luki: "Varanidae eli Varaani". En tunnistanut nimeä, en muistanut koskaan kuulleenikaan semmoisesta olennosta, enkä ollut koskaan aiemmin myöskään nähnyt mitään vastaavaa. Tämä varaani oli aika pelottava niihin sisiliskoihin ja rantakäärmeisiin verrattuna, joihin olin aeimmin törmännyt.

"Se on ilmeisesti lihansyöjä?", kysyin.

Anselmus nyökytteli päätään. Sellaisina hetkinä minusta ei tuntunut lainkaan oudolta keskustella sian kanssa. Kuinka moni muu siitäkin armeijasta olisi tiennyt mikä on varaani?

Olimme jääneet jo jonkin matkaa jälkeen vankkureistamme, joten lähdimme niiden perään. Anselmus oli nähnyt vilahdukselta myös kaksi muuta liskoa, mutta ei osannut sanoa varmasti mitä ne olivat. Hän halusi tutkia ensin kirjallisuutta, mutta sitä meillä ei juuri ollut mukana. Gerlach piti aina muutamaa teknistä lähdekirjaa repussaan, mutta niistä ei ollut juuri hyötyä eläinten tunnistamisessa. Lisätietojen hankkiminen sai siis jäädä, meillä ei ollut edes tietoa, koska saapuisimme seuraavaan kaupunkiin, josta saattaisi löytyä jotain kirjaston tapaista.

Raskaan yön jälkeen saavuimme paikkaan, johon päällystö oli meidät päättänyt nyt sijoittaa. Tällä kertaa asiat sujuivat paljon järjestäytyneemmin: meille osoitettiin telttapaikka, sopivasti suojassa, sillä täällä ei ollut liikaa tykkimiehiä, saimme tunnussanankin, joka oli ovelasti 'jumalan armoa'. No, vihollinen ei ainakaan aivan ensimmäisenä arvaisi kokeilla tuota.

Armeija oli hankkinut jostain lisää tykkiyksiköitä, mikä oli hyvä asia, sillä muuten me olisimme joutuneet vihollistemme naapureiksi. Nyt välissä oli kaksi telttaa. Se ei ollut paljon, mutta parempi kuin ei mitään. Vilkkaassa leirissä onnistuin pysymään helposti poissa Conradin näköpiiristä. Häntä ei muutenkaan juuri näkynyt pihalla, vaan hän oleskeli teltassa.

Emme vaivautuneet kaivamaan mitä linnoitusta, olimmehan hyvin suojattuja, vaan nautimme kauniista päivästä lepäillen ja nukkuen. Anselmus oli vilkkaalla tuulella ja oli onnistunut kaivamaan jostain shakkilaudan ja jotain nappuloiden tapaista. En muistanut sääntöjä kunnolla, mutta pelasin kuitenkin pari peliä sian mieliksi, sillä kun ei yleisesti ottaen ollut paljoa tekemistä. Hävisin joka kerta. Selvästi.

Gerlach ei paljoa nukkunut, olisikohan ollut edes tuntia, ennen kuin jatkoi taas töitään. Hänellä näytti olevan monta projektia käynnissä samanaikaisesti, osa muotoutui jo: ne näyttivät isokokoisilta varsijousilta. Karuilta sellaisilta, mutta kyllä niillä muutaman vasaman ampuisi. En kysellyt asiasta Gerlachilta, sillä hän ei edes huomannut kun tarkastelin hänen tuotoksiaan ja olisi kuitenkin yrittänyt salailla kaikkea mahdollista.

Terreros nukkui kuin lapsi, välittämättä mitään maailman pahuudesta. Kapteeni ja Heintze nukkuivat jo yöllä, vanhoina veteraaneina he pystyivät nukkumaan missä vain ja koska vain, joten he alkoivat huoltaa Gerlachin hankkimia tavaroita. Minä en saanut nukuttua edellisenä yönä sattuneen välikohtauksen takia, joten yritin jutella mukavia Markwartin kanssa, joka ei ollut nukkunut moneen päivään muuten kuin pois humalaansa. Väsymys alkoi selvästi jo painaa. Hän ei tunnustanut sitä, mutta luulen Erichin kanssa käydyn keskustelun vieläkin painaneen pahasti hänen mieltään. Philippe pysytteli erossa meistä, hän ehkä aisti jotain erikoista meidän käytöksessämme.

Lopulta nukahdin hevosiemme heinäpaalien päälle. Se oli hyvä paikka. Aurinko paistoi monen päivän sateen jälkeen kunnolla.

En saanut nukuttua pitkään. Näin unen, jossa lisko yritti purra kasvojani irti. Sitten jokin kosketti nenääni, joten säpsähdin ja loikkasin pystyyn kiljahtaen. Se jokin oli kuitenkin vain hevonen, joten rauhoituin. Minulla kesti kuitenkin hetki, ennen kuin hengitykseni tasaantui. Siinä puuskuttaessani huomasin jonkun tarkkailevan: Se oli Conrad. Hänellä oli tietävä ilme kasvoillaan ja hymy oli vähintäänkin karmiva.