7. Luku

Tiesin nyt, että Conrad oli löytänyt minut ja se vaati minulta lisävarovaisuutta. Vaadin Kapteenilta, että pitäisimme ensi yönä vartiovuorot. Väitin nähneeni mahdollisia varkaita teltan lähistöllä vaanimassa. Se toimi hyvin, kuten olin odottanutkin ja Kapteeni jakoi vartiovuorot. Terreros sai ensimmäisen, koska oli nukkunut suurimman osan päivästä ja Kapteeni päätti itse ottaa toisen. Hän ei koskaan kaihtanut työtä, eikä yrittänyt välttää tekemästä osuuttaan.

Uusi renkimme yritti ensin tehdä tuttavuutta meidän kanssamme, mutta luopui sitten ideasta. Olimme kai hieman liian tylyjä häntä kohtaan, mutta emme oikein tienneet miten kertoa hänelle tilanteesta. Saimme hänet syöttämään ja hoitamaan hevoset, mikä oli suuri helpotus meidän työtaakkaamme.

Pojan ei annettu vielä hoitaa vartiovuoroa, mutta hän itsekin tiesi, että se olisi edessä jo lähiöinä. Me vain emme olleet kovin varmoja siitä, että paljonko häneen pystyi luottamaan. Hän oli ollut valmis pettämään vanhaa työnantajaansa mielin määrin, joten mikä takaisi, että hän ei pettäisi myös meitä.

Yöllä näin unta taas varaanista ja sen viuhuvasta hännästä. Tällä kertaa minut herätti käsi, joka painautui suulleni. Säpsähdin taas ja yritin päästä ylös, mutta vahvat kädet pitivät minut aloillani. Kiinnipitäjä oli Markwart. Hän osoitti jotain lattialla ja päästi minut irti.

Nousin katsomaan ja näin yli kuuden jalan pituisen, värikkään käärmeen luikertelemassa teltassamme. Se näytti hakeutuneen minua kohti, mutta nyt kun en enää nukkunut se epäröi.

Herätin lähimmän henkilön katsomatta sen tarkemmin. Kun se heräsi, se paljastui Philippeksi. Näytin hänelle liskoa, mikä ei ollut hyvä idea, sillä hän säikähti pahan päiväisesti ja yritti lyödä sitä ensimmäisellä käteen sattuneella esineellä, joka sattui olemaan miekka.

Käärme oli kuitenkin nopeampi ja vetäytyi pois miekan tieltä. Sitten se nosti päätään parin jalan korkeuteen, avasi omituiset siivekkeet pään molemmille puolille ja sylkäisi jotain Philippen silmille.

Philippe luuhistui ja kirkui pidellen silmiään.

"Nyt! Nappaa se heti, ennenkuin se ehtii kerätä myrkyn uuteen hyökkäykseen", Markwart neuvoi.

En kuitenkaan aikonut totella. Minulla ei ollut mitään aikomusta käydä sen olennon kimppuun yksin. Nostin siis aseeni - joka sattui heti käteeni - eteeni, pitääkseni sen kauempana ja hapuilin kilpeä, jonka uskoin olevan tehtävään paljon parempi. Markwart alkoi herättää muita. Tietysti muiden väkinäinen herättäminen oli turhaa, sillä Philippe herätti heidät kyllä ihan tahattomastikin. Häntä ei oikein itseäänkään kiinnostanut käydä käärmeen kimppuun.

Paitsi, että se ei ollut enää käärme. Se kasvoi nopeasti, kun me tuijotimme sitä lamaantuneina. Sen värikkäät suomut alkoivat muuttua harmaiksi ja sille kasvoi myös jalat. Siitä oli nopeasti tulossa varaani.

Ilmeisesti se oli sama varaani, jonka olin kohdannut eilenkin, koska sillä oli arpi alaruumiissa. Tällä kertaa se ei aikonut minun antaa vahingoittaa sitä, vaan se nappasi aseeni nopeasti vahvojen leukojensa väliin. Tuntui siltä kuin käteni olisi repeytymässä irti, kun se riuhtaisi aseeni kädestäni ja sylkäisi sen menemään.

Sitten salamannopeasti se kääntyi sivaltamaan hännällään minua. Tällä kertaa en ehtinyt väistää ja isku osui jalkoihini. Kaaduin rämähtäen maahan.

Näin silmäkulmastani Terreroksen, joka oli tullut sisään ihmettelemään meteliä. Hänestä ei ollut apua, sillä hän jäi vain haukkomaan henkeään ovensuuhun. Onneksi muut olivat jo taisteluvalmiita ja olivat käymässä varaanin kimppuun. Se ei kuitenkaan aikonut sietää sellaista, vaan kaatoi Kapteenin ja Heintzen uudella laajakaarisella hännänheilautuksella. Gerlach ja Markwart vetäytyivät kauemmas varaanista.

Paitsi, että se ei enää ollut varaani. Se kasvoi jälleen, mutta siitä tuli matalampi kuin äsken. Harmaat suomut alkoivat vaihtaa jälleen väriä, tällä kertaa vihreäksi ja epätasaisemmaksi. Jalat lyhenivät, mutta jo vaarallisesta kidasta kasvoi pitkä ja vielä vaarallisemman näköinen. En ollut nähnyt mitään sellaista elävänä aikaisemmin, mutta olin kyllä kuullut tarinoita krokotiileistä ja olin melko varma, että kyseessä on sellainen. Iso sellainen, jos tarkkoja ollaan. Muistin selvästi, että ne olivat kertomusten mukaan isoja, mutta mieleeni ei tullut yhtään, jossa oltaisiin puhuttu yli kaksikymmentä jalkaisesta liskosta.

Anselmus, joka oli pysytellyt hiljaa nurkassa, röhki jotain kauhuissaan. Symeon käänsi: "Tukkikaa sen kita, älkää antako sen purra ja jos aiotte tappaa sen, teidän täytyy osua sitä suoraan aivoihin."

Kaikki kohdat helpommin sanottu kuin tehty, mutta pakkohan meidän oli yrittää.

Markwart yritti pitää Philippeä paikallaan ja samalla hieroa jotain hänen silmiinsä, mutta se ei näyttänyt onnistuvan. Kapteeni repi jonkun paidasta pitkän kankaan suikaleen, jolla aikoi ilmeisesti sitoa hirviön suun. Minkään tarkan suunnitelman tekoon meillä ei ollut kuitenkaan aikaa, sillä krokotiili syöksyi jo minua kohti. Se oli nopea, mutta ei läheskään niin nopea kuin varaani oli ollut. Se ei myöskään osannut kääntyä kovin nopeasti, joten sen väistely oli kohtalaisen helppoa.

Näin maassa kirveen, jonka otin ja iskin sillä liskoa selkään. Vaikutus ei ollut mitenkään kehuttava. Muutama suomu repeytyi irti, mutta en nähnyt edes verta. Sain sen verran aikaan, että se heilautti pitkää häntäänsä ja kaatoi minut jälleen.

Kapteeni oli kuitenkin käyttänyt tilannetta hyväkseen hypäten istumaan krokotiilin niskan päälle. Otus alkoi ensin kiemurrella nopeasti, mutta sitten se otti toisenlaisen taktiikan käyttöön ja hyppäsi yllättäen niin, että laskeutui selälleen. Kapteeni ei ehtinyt pois alta, vaan jäi maan ja painavan liskon väliin.

Oli Heintzen vuoro käyttää 'hämäystä' hyväkseen. Krokotiili ei päässyt kovin nopeasti kääntymään, joten Heintze otti käsillä kunnon otteen sen leuoista. Gerlach otti kangassuikaleen Kapteenin kädestä ja sitoi sillä Krokotiilin kuonon. Minä iskin samalla liskoa vatsaan kirveellä ja pääsin paksun ihon läpi.

Heintze potkaisi krokotiilin pois Kapteenin päältä. Lisko oli selvästi vielä elossa, mutta nyt se oli armoillamme. Iskin sitä useita kertoja lisää ja se menetti runsaasti verta. Heintze hakkasi sitä päähän, tähdäten sen aivoihin. Lopputulos oli litroittain krokotiilin tummaa verta joka puolella telttaa ja iso raato sen kaiken keskellä.

Raato kuitenkin lähti kutistumaan. Se alkoi saada ihmismäisiä piirteitä ja loppujen lopuksi siitä muodostui pitkä mustaanpukeutunut mies, joka oli tietysti kuollut. Ilmeisesti kysymyksessä oli tervehdys vihollisiltamme, musta asu ainakin viittasi siihen.

Ruumis tuottaisi ongelmia. Kuulimme jo hälinää ulkoa ja Kapteeni astui ulos rauhoittamaan ihmisiä. Heintze kaivoi jostain esiin lapioita ja jakoi niitä ympäriinsä. Sanattomasti hän alkoi kaivaa kuoppaa. Gerlach ja minä autoimme.

Terreros yritti pidellä Philippeä sillä aikaa, kun Markwart edelleen yritti hoitaa häntä. Lopulta Terreros kyllästyi Philippen huutamiseen ja tainnutti hänet salpaamalla hengityksen. Markwart ei näyttänyt pitävän tyylistä, mutta ainakin hän sai siten työskennellä rauhassa. Saattaa olla, että Philippen näön pelasti vain Markwartin toiminta.

Markwart sai työnsä nopeasti loppuun ja siirtyi sitten miehen ruumiille. Hän teki saman tempun kuin Erichillekin, eli kaivoi nopeasti sydämen ulos. Hän teki sen jälleen melko taitavasti, mikä sai minut miettimään, että kuinka usein hän oikeastaan teki sitä. Hän pani sydämen nahkapussiin ja piilotti sen paitansa sisään.

Me muut olimme sillä välin saaneet aikaan kuopan, johon saisimme ruumiin mahtumaan. Se ei ollut syvä, koska aikaa oli ollut vähän, mutta se sai kelvata. Heitimme raadon sinne ja aloimme peittää kuoppaa.

Kuulimme kuinka meteli nousi ulkona, kun Kapteeni yritti kovaan ääneen käskeä ihmisjoukkoa hajaantumaan. Onneksi hän lopulta onnistui, sillä emme olisi mitenkään saaneet kaikkia veritahroja pois. Kapteenikin onnistui kuitenkin saamaan meille aikaa vain aamuun asti. Se riittäisi ainakin ruumiin piilottamiseen.

Eräs ajatus tunkeutui päähäni, eikä enää suostunut poistumaan: Jos Conrad oli tosiaan niin kuolematon, kuin miltä vaikutti, miksi hän ei itse tullut käymään täällä tappamassa minua vaan lähetti toverinsa. Mieleeni juolahti, että ehkä meillä oli jotain, mille hän oli altis ja yritti siksi välttää telttaamme.

Tutkiskelin telttaa etsien jotain, mikä voisi näyttää vaaralliselta kuolemattomalle henkilölle. En kuitenkaan löytänyt mitään. Asia jäi kaivelemaan mieltäni.

Heintze ja Kapteeni yrittivät parhaansa mukaan saada juuri kaivettua hautaa näyttämään huomaamattomammalta. Ensin he tyytyivät potkimaan multaa edestakaisin ympäri telttaa, mutta lopulta he eivät olleet tyytyväisiä. Gerlachilla oli kuitenkin idea: Hän keksi, että kaivamme elintarvikkeita kuin säilöön maahan. Se jättäisi toisen selvemmän kuopan, joka hämäisi mahdollisia tutkijoita. Siten ruumista ei löydettäisi ja onnistuisimme välttämään upseeriston mahdollisesti langettaman rangaistuksen. Mikä olisi toivottavaa, sillä rangaistus oli melkein poikkeuksetta hirttäminen.

Kun Philippe oli viimein tointunut - Terreros oli yllättävän voimakas ja kun hän tainnutti jonkun, vaikutus kesti pitkään - tuli aika selvittää hänelle tilannetta.

Olimme kaikki kerääntyneet hänen ympärilleen, paitsi Terreros, joka oli vahdissa, mikä säikäytti hänet pahemman kerran. Ilmeemme taisivat olla todella pahaenteisiä.

Lopulta Kapteeni sai aloitettua puheen: "Kuulehan...", hän ei muistanut pojan nimeä vaan kääntyi puoleeni, minä puolestaan tapailin nimen huulillani, "Philippe. Asia on nyt niin, että me olemme ottaneet harteillemme suuren tehtävän. Minä en ole mitenkään varma, että sinä haluat osallistua tehtävään, mutta meidän täytyy kysyä."

Katselimme Philippeä, joka pysytteli hiljaa lattialla, ja toisiamme.

Kapteeni jatkoi: "Niin, me tapoimme tänään miehen. Mutta se oli paha mies. Hän olisi tappanut meidät kaikki, jos me emme olisi ehtineet ensin. Kiitä onneasi, että Markwart sai silmäsi kuntoon, muuten olisit varmaan menettänyt nekin. Valitan Terreroksen väkivaltaisuutta, mutta hän ei aina hallitse voimiaan."

Heintze keskeytti: "Mennäänpäs jo asiaan. Me olemme täällä tappamassa joukon miehiä, jotka ovat myyneet sielunsa korvaukseksi... jostain, emme tiedä tarkalleen. Oletko mukana vai et?"

Philippe katsoi meitä pöyristyneenä ja sanoi: "Hullujako te olette? En tietenkään osallistu teidän mielipuoliseen tempaukseenne. Minä lähden nyt." Sitten hän kääntyi puoleeni. "Miten sinä kehtasit raahata minut mukaan tähän. Olisin paljon mieluummin maistanut isäntäni raippaa, kuin lähes menettänyt silmäni." Hän yritti nousta. Hän teki kuitenkin kalliin virheen.

Heti kun Heintze oli hänen katseensa ulkopuolella, suuri miekka heilahti. Se upposi syvälle Philippen kalloon. Philippe ei juuri päästellyt ääniä. Hän kuoli nopeasti.

"Oliko tuo nyt aivan välttämätöntä?", kysyin.

Heintze katsoi minua vihaisesti. "Totta kai oli. Älä ole typerys, hän olisi kertonut meistä heti jollekin toiselle ja sitten olisimmekin jo pian riippuneet kaikki köyden jatkona."

Kapteeni antoi asiasta oman mielipiteensä: "Keskustelimme Heintzen kanssa heti kun kerroit palkanneesi lisäapua. Tiesimme, että emme voi ottaa riskiä, vaikka hän kuinka vakuuttaisi, ettei kerro kenellekään. Annoin tappamisen Heintzen tehtäväksi, koska kukaan teistä muista ei olisi sitä tehnyt." Hän katseli meitä. Tiesimme kaikki, että hän oli oikeassa.

Asia ei kuitenkaan ollut niin yksinkertainen, kuten Markwart huomautti: "Jos tarkoituksemme on säästyä helvetiltä, tällainen ei varmasti auta."

Heintze raivostui. Hän onnistui kuitenkin vaivoin olemaan huutamatta, mutta sanoi matalalla uhkaavalla äänellä: "Jos joku tuosta murhasta joutuu helvettiin, niin se olen minä. Miksi sinua se kiinnostaisi?"

Markwart oli hetken hämillään, mutta ei uhmannut Heintzea.

Aihe sivuutettiin huolestuttavan helposti.

Markwart ei kuitenkaan ollut sanonut vielä viimeistä sanaansa: "Kertokaa minullekin ensi kerralla, jotta en tuhlaa kalliita yrttejä. Tuokin kasvi mitä käytin kukkii vain yhdessä laaksossa koko maailmassa ja kokonainen kukka maksaisi enemmän kuin Isobel."

Gerlach aikoi sanoa jotain, mutta tuli sitten ilmeisesti ajatelleeksi, että ei tiedä mitään yrttien hinnoista, joten hän vaikeni.

Philippen ruumis sai tehdä seuraa liskomiehelle. Kaivoimme ruumiit syvemmälle, jotta ne eivät alkaisi haista päivän aikana. Siinä puuhassa kuluikin reilu osa loppuyötä.

Markwart istuskeli meidän kaivaessamme kuoppaa auki uudelleen ja hypisteli kädessään nahkapussia, jonka saumoista valui hiukan verta. Hän näytti pelkäävän samanlaista keskustelua kuin oli käynyt Erichin kanssa. Se ei kuitenkaan lopulta estänyt häntä suorittamasta loitsua uudestaan. Sama kuvottava kaava toistui eli Markwart grillasi sydämen nuotiolla ja söi sen. Kaikki paitsi minä pitivät katseensa muualla. Olin - ehkä jopa sairaalloisella tavalla - kiinnostunut tästä. Henki muodostui nyt paljon hitaammin kuin Erichin kohdalla, ehkäpä Markwart oli sen verran hermostuneempi tällä kertaa.

"Mikä on nimesi?", Markwart aloitti.

Henki katseli ympärilleen hämillään. "Minä olen Abel", se sanoi lopulta pitkän tauon jälkeen.

"Älä hidastele", Markwart sanoi - lähes huusi - käskevästi. "Mitä sinä teit teltassamme?"

"Miksi minä teille kertoisin?", Abel sanoi, "Tehän olette juuri tappanut minut, joten miksi minä teille mitään kertoisin?"

Markwart mietti muutaman sekunnin Abelin katsellessa ylimielisesti. "Kuulehan, emme voi tehdä hyväksesi mitään muuta kuin kostaa puolestasi, jos olit jonkun muun asialla. Sinut uhrattiin, ei sinulla ollut mitään mahdollisuuksia meitä vastaan." Mikä ei tietenkään pitänyt paikkaansa, mutta eihän Abelin sitä tarvinnut tietää.

Abel mietti jälleen ja katsahti jonnekin, missä me emme nähneet mitään. "Hyvä on, kerron teille", hän sanoi, "Conrad pyysi minua ensin vakoilemaan hänen hyväkseen ja sitten tappamaan hänet." Abel nyökkäsi suuntaani. En ollut kovin yllättynyt.

"Mistä opit taikasi?", Markwart jatkoi nopeasti, ilmeisesti aikaa ei ollut enää paljon.

Abel katsoi jälleen tyhjyyteen. "Tein kaupat sielustani ja opin ne siten helposti. Nyt olen sen takia helvetissä, mutta Erich kertoo, että tekin olette matkalla tänne, joten kauppa ei tainnut olla kovin huono, jos olisin päätynyt tänne joka tapauksessa."

Markwart huitaisi kädellään ja henki katosi. Hän oli muuttui jälleen nopeasti masentuneeksi ja hyödyttömäksi. Minä itse en enää vaivautunut pohtimaan asiaa, vaan menin viimein nukkumaan.

Ehdin nukkua vain hetkisen, ennenkuin ihmisiä alkoi yhtäkkiä virrata telttaamme. Kapteeni tuli sisään vartiopaikaltaan heidän mukanaan. Katsahdin vaistomaisesti paikkaan, johon olimme haudanneet vain hieman aiemmin kaksi ruumista. Ei olisi pitänyt tehdä niin, mutta onneksi kukaan ulkopuolinen ei näyttänyt huomaavan mitään erikoista.

Sisääntulleet sotilaat näyttivät kyllä hyvin epäluuloisilta, mutta he keskittyivät pitämään Heintzea silmällä. Me muut olimmekin aika rauhallisia, johtuen lähinnä väsymyksestä. Heintzea olikin varmaan syytä pitää silmällä, mutta juuri nyt hän näytti tyytyvän kuvittelemaan halkaisevansa jonkun kallon. Hänellä oli kasvoillaan virne, jota me emme halunneet koskaan nähdä, mutta olimme turvassa, kunhan kukaan ei puhuisi suoraan Heintzelle, eivätkä upseerit onneksi halunneetkaan puhua suoraan meille, vaan he hoitivat kaiken Kapteenin kautta.

Huomasin, että heillä oli mukanaan nuori upseeri, joka meidänt oli alunperin pestannutksin. Hän näytti olevan harmissaan siitä, että joutui mukaan tutkimaan toimiamme. Markwart ja Gerlachkin olivat panneet saman merkille kuin minä. En tiedä mitä he ajattelivat, mutta minulle alkoi muotoutua idea. En voinut olla hymyilemättä mielessäni.

Toinen upseeri, joka oli liittynyt joukkoon ei naurattanut meistä ketään. Alkuun hän oli pitkään hiljaa ja tutkiskeli muita tarkemmin tavaroitamme. Hän nosteli lattialla sikin sokin makaavia huopia ja haarniskojen osia. Hän jopa töni minut sivuun nähdäkseen minkä päällä istuin. Allani ei sattunut olemaan mitään, mutta olihan se ärsyttävää.

Lopulta hän löysi saappaan. Markwart kalpeni, mutta en heti ymmärtänyt syytä. Sitten minulla välähti: mies katseli aivan liian tarkasti Philippen saapasta. Siinä ei onneksi ollut mitään merkkejä väkivallasta. Jokin siinä kuitenkin veti miehen mielenkiinnon puoleensa.

"Kapteeni, kertokaahan kenen saapas tämä on", mies sanoi rauhallisella äänellä.

Kapteeni katseli meitä hetkisen. "En tiedä, pojillamme näyttää olevan kaikilla omansa."

Vieraan upseerin olemus muuttui äkisti ärtyneeksi. "Minulla on aavistus. Katsotaan mitä tuolla on piilossa", hän sanoi osoittaen maata. Onneksi se oli kuitenkin Gerlachin ideoima valekuoppa.

Pukeuduimme samalla kun sotilaat kaivoivat ruokamme esiin. Naureskelimme heidän ilmeilleen, kun he kaivoivat hölmistyneenä tynnyrillisen kalaa esiin.

Upseeri ei kuitenkaan ollut tyytyväinen. "Avatkaa se ja kaivakaa vielä syvemmälle."

Sotilaat tottelivat kuuliaisesti, mutta he eivät tietenkään löytäneet mitään muuta kuin elintarvikkeita. Gerlach alkoi grillata kalaa tynnyristä.

Suurin osa tunkeilijoista oli jo valmiita lähtemään. He eivät ilmeisesti uskoneet löytävänsä mitään teltastamme, mutta Philippen saappaan löytänyt upseeri ei edelleenkään ollut valmis lähtemään. "Tämä saapas on minun kadonneen renkini saapas. Häntä kuljetettiin loukkaantumisen jälkeen jossain vankkureissa, en tiedä missä, mutta epäilenpä, että ne olivat juuri nuo pihalla olevat. He ovat tehneet jotain rengilleni!"

Emme voineet täysin kiistääkään, olivathan naapurimme varmasti nähneet Philippen useamman kerran, mutta toisaalta hänen väitteilleen ei ollut mitään todisteita.

Kapteenilla olikin jo hyvä valmis tarina: "Ette siis voineet ottaa renkiänne omiin vankkureihinne suojaan, joten se on meidän syytämme, että hän on hävinnyt, herra majuri?" Kapteeni antoi toiselle upseerille - joka oli ilmeisesti majuri, en nähnyt merkkejä jotka olisivat viitanneet siihen arvoon, mutta Kapteeni varmasti tiesi - aikaa miettiä uudelleen asiaa ennenkuin jatkoi: "Poika oli tosiaan täällä, mutta en yhtään ihmettele, että hän pakeni yön aikana. En minäkään olisi halunnut palata tuollaisen miehen palvelukseen." Majurin kasvot muuttuivat hetki hetkeltä punaisemmiksi. "Poika vei vielä lähtiessään mukanaan arvokkaita viinejä ja lihaa, jotka te voisitte hyvinkin korvata meille."

Upseerit nauroivat ääneen Kapteenin takana. Majuri ei puhunut mitään, vaan potkaisi kalatynnyrin kumoon ja lähti kävelemään ulos teltasta. Hänet kuitenkin pysäytettiin. "Kapteeni on oikeassa, olet heille velkaa viinistä ja lihasta, jos renkisi tosiaan vei ne. Lisäksi korvaat nuo kalat."

Majuri ei uskaltanut vastustaa puhujaa, vaan nappasi jostain paitansa sisältä nahkakukkaron ja heitti sen tuleen. Markwart nappasi sen sieltä nopeasti kepin avulla.

"Kiitän, herra majuri", Kapteeni sanoi, ilman minkäänlaista huvitteisuneisuutta äänessään, mutta majuria se näytti raivostuttavan entisestään.

Tunkeilijat poistuivat jättäen jälkeensä ison aukon maahan. Se ei paljoa meitä haitannut, sillä Kapteenin saama korvaus olemattomista menetyksistämme oli saanut meidät kaikki - jopa Heintzen - hyvälle tuulelle.