8. Luku

Ehkä johtuen Kapteenin toissailtaisesta tarinasta, minulla oli tarve hieman kiusata nuorta upseeria, joka oli meidät palkannut. Eihän minulla tietenkään ollut mitään varsinaista syytä, mutta se tuntui kuitenkin jotenkin sopivalta. Sain suostuteltua Gerlachin ja Markwartin mukaani, vaikka en kertonut tarkemmin mitä aioin. Toisaalta en tiennyt kyllä kovin tarkasti itsekään. Eräs vaihtoehto jolla herkuttelin mielessäni oli hänen satulansa hihnojen leikkaaminen juuri sopivasti niin, että ne katkeaisivat taistelussa tai laukan aikana.

Emme pitäneet matkalla mitään kiirettä, vaan tutkimme samalla leirin keskiosaan asettuneiden kauppiaiden tuotevalikoimia. Rahamme olivat melkein lopussa, kuten aina, mutta sehän ei meitä tietenkään estänyt.

Jäin seuraamaan jonkun insinöörin pauhaamista. Hän oli isokokoinen ja hyväkuntoinen ammattikuntansa edustajaksi ja huusi kovaan ääneen: "Minä olen sentään Girolamo! Jo sinulla on minkäänlaista ammattiylpeyttä, olet kuullut minusta ja minä jos joku tunnistan arvottoman hitsauksen kun sellaisen näen!"

Gerlach tuli luokseni omituisen innostuneena. "Kuulitko? Se on Girolamo. Hän on varmasti nerokkain elossa oleva insinööri." Hän empi hetken. "Mennään tapaamaan." Hän viittoi myös Markwartin mukaan.

Hetken kuluttua olimme mesoavan miehen takana. Hän oli yllättävän iso ja pukeutui mustiin. Gerlach koputti häntä varovasti selkään.

"Anteeksi arvoisa herra, mutta en voinut olla kuulematta keskusteluanne. Saanen kysyä, että satutteko olemaan se Girolamo?"

"Kyllä olen", mies vastasi mahtavalla itsevarmuudella, "ja sinä olet sen tykin rakentanut insinööri."

Gerlach näytti halkeavan ylpeydestä, kun Isobel mainittiin ja vielä näin merkittävän miehen toimesta.

"Karmea romu. Etkö voisi sulattaa sitä ja tehdä siitä vähän paremman", Girolamo jatkoi.

Gerlach oli tyrmistynyt. "Saanen hieman korjata käsitystänne, arvoisa herra, mutta Isobel on erinomainen näyte modernista rakennustaidosta. Olen siitä hyvin ylpeä ja tiedän, että monet ammattiveljemme olisivat myös."

"Niin varmasti. Madot. Kuka teitä tarvitsee, kun ette edes osaa suunnitella kunnon tykkiä."

Gerlach suuttui selvästi, mutta antoi asian olla, koska ei ilmeisesti halunnut murskata maailmankuvaansa enempää, ja siirtyi toiselle kojulle. Minä ja Markwart yritimme parhaamme mukaan olla uhkaavia tuota töykeää miestä kohtaan, mutta se ei tuntunut onnistuvan. Päätimme yhteistuumin vain jatkaa taas toimiamme.

Huomasin erään kauppiaan tutkailevan meitä kiinnostuneena. Tuijotin häntä avoimen vihamielisesti, mutta se ei riittänyt karkottamaan häntä. Hänen katseessaan oli jotain omituisella tavalla pelottavaa. Hän oli yllättävän suurikokoinen kauppiaaksi. Siis ei lihava - sehän nyt oli aivan normaalia kauppiaille - vaan suuri, lihaksikas, lähes jättiläismäinen.

Lopetin miehen katseeseen vastaamisen, kun kuulin erään kauppiaan lupaavan ostaa kaikenlaisia hevosia hyvään hintaan. Meillähän oli aivan liiankin monta hevosta juuri silloin harteillamme - kaikkiaan 19, joten mielestäni voisimme hyvinkin myydä muutaman.

Käännyin etsimään Gerlachia, joka minun ensimmäisenä pitäisi vakuuttaa asiasta. Kauppias, jota olin ihmetellyt vain hetkeä aiemmin, oli jotenkin ehtinyt Gerlachin luokse. Hän kuiski jotain insinöörimme korvaan, joka muuttui hetkessä kalmankalpeaksi. Mies vain hymyili vaarallisesti. Hymy toi jotenkin mieleeni Erichin.

Kävelin kaksikon luo ja hätistelin kauppiaan tiehensä. Hän näytti hyvin haluttomalta vastustamaan minua suuresta koostaan huolimatta.

Gerlach huolestutti minua. "Mikä hätänä?", kysyin.

Gerlach vain kääntyi ja lähti kävelemään poispäin. Ihmettelin hetken mitä mies olisi voinut mahdollisesti Gerlachille sanoa tehdäkseen tuollaisen vaikutuksen.

Ajattelin, että ehkä Markwart, joka oli tuntenut hänet pidempään tietäisi, mutta kääntyessäni hänen puoleensa, näin kauppiaan juttelevan hänen kanssaan. Tällä kertaa kuulin sanoja sieltä täältä. Kauppias puhui jotain kuolemattomuudesta ja Markwart näytti kiinnostuneen asiasta. Sitten hän huomasi minun katselevan ja sanoi kovaan ääneen: "En ole kiinnostunut tuollaisesta. Mene pois ja kuole." Viimeinen lausahdus sai monen ympäröivän alueen ihmisen huomion puoleensa.

Markwart käveli ohitseni. Minun oli aivan pakko kysyä syytä äskeiseen, mutta en saanut kunnon vastausta. "Kauppiaskoirat yrittävät kerätä voittoja kaikesta mahdollisesta", oli kaikki mitä sain hänestä irti.

Kun käännyin taas kauppiaan puoleen, hän oli aivan takanani.

"Päivää, olen Ephraim, olen kauppias, pystyn tarjoamaan paljon sellaista, mistä et ole koskaan uneksinutkaan", hän esitteli itsensä harjoitellun miellyttävään sävyyn.

"Minä olen Werhner, asiakas, mutta en sinun", vastasin.

Ephraim naurahti, jälleen harjoiteltuun sävyyn. "Voi, sinä et osaa edes arvata mitä kaikkea minulla on", ääneen pääsi sujahtamaan hieman uhkaavuutta.

"En kaipaa huumeita, tyttöjä tai poikia", sanoin ja käännyin lähteäkseni pois. En vielä ymmärtänyt miten hän oli saanut Gerlachin ja Markwartin niin pahasti pois tolaltaan, mutta se asiantila muuttui nopeasti.

"Tiedän, vaikka pojan saattaisit ehkä viedä lahjaksi oppineelle ystävällesi."

"Anteeksi mitä?", en voinut uskoa, "Gerlachko kaipaisi poikaa?" En kyllä ollut koskaan nähnyt Gerlachia naisen kanssa, mutta hän oli opiskellut munkkien kanssa, joten siinä ei ollut mitään outoa. Toisaalta, ehkä juuri tällainen tarjous oli saanut Gerlachin tolaltaan.

"Sinä kaipaat kunnioitusta ja rahaa. Kaikkea sitä mitä noilla siniverisillä houkilla on ollut aina. Sinä et vain sattunut syntymään oikeaan perheeseen ja siksi elämäsi on ollut jatkuvaa kamppailua", hän sanoi viekkaasti. Tuntui kuin hänen varjonsa olisi peittänyt auringon. "Voin muuttaa sen. Voin antaa sinulle oman maatilan, kauniin vaimon, lukuisia kauniita lapsia ja oman tallin Myrskytuulelle."

"Mistä sinä tuon päättelit?" Sitten äkkiä tajusin mistä oli kyse. "Sinä olet yksi heistä, etkö olekin? Ja mistä tiesit hevoseni nimen?"

Ephraim hymyili. "En ymmärrä mitä tarkoitat." Äänensävy oli kuitenkin sellainen, että hän tajusi varsin hyvin mistä oli kysymys.

Luultavasti olin sillä hetkellä kalpea kuin haamu. Käännyin pois ja kävelin täristen takaisin leiriin.

"Kaikki se ja hyvin halpaan hintaan. Tiedät kyllä mitä haluan ja tiedät kyllä mistä minut löytää!", Ephraim huusi perääni.

Kommentti sai minut tärisemään vielä pahemmin. Kuljin eteenpäin taakse katsomatta kunnes uskoin olevani hänen näköpiirinsä ulkopuolella. Silloin minun oli pakko istua maahan. Tärisin siinä jonkin aikaa, kunnes olin valmis kävelemään uudestaan. Pohdiskelin mahdollisuutta palata etsimään Ephraimia ja tappaa hänet siihen paikkaan, mutta se olisi aivan liian julkista. Myös mielikuva Conradin kuolemattomuudesta palasi mieleeni.

Nuoren upseerin kiusaaminen sai nyt jäädä.

Palasin leiriin. Markwart ja Gerlach olivat hävinneet jonnekin. Otin Kapteenin kanssa puheeksi hevosten myynnin ja hän oli samaa mieltä - kulutettuaan juuri pitkän tovin syöttäen laumaamme. Sillä tavalla saisimme hyvin lisää rahaa ja selviäisimme toistaiseksi, vaikka taisteluja ei tulisikaan vähään aikaan.

Emme löytäneet Gerlachia vähään aikaan, joten teimme omavaltaisen päätöksen ja myimme kuusi hevosta. Palattuamme Gerlachia ja Markwartia ei näkynyt vieläkään missään. Kapteeni alkoi jo huolestua ja minä samoin, paitsi, että minulla oli aavistus siitä mistä mahtoi olla kyse.

Odotettuamme vielä tovin Markwart saapui paikalle. Hän oli selvästi juonut ja paljon. Hän pysyi tuskin pystyssä ja puhui jatkuvasti jotain maksan syömisen eduista. Ilmeisesti se ei aiheuttanut samanlaisia ongelmia kuin sydämen syönti. Ymmärsin kyllä varsin hyvin mitä hän tarkoitti tuolla omituisella lauseella.

Jätimme hänet Heintzen hellään huomaan ja lähdimme Kapteenin kanssa etsimään Gerlachia. Meillä ei oikeastaan ollut mitään käsitystä siitä, mistä häntä kannattaisi alkaa etsiä. Kapteeni ehdotti hajaantumista, mutta sivuutin sen ilman mitään selitystä. En halunnut kuljeskella leirissä enää yksin, varsinkin kun yö oli laskeutumassa ja väki alkoi käydä yöpuulle. En olisi ollut kovin mukavaa törmätä Conradiin tai Ephraimiin - tai keneenkään vihollisistamme - sellaisena aikana. Minulla oli toki aseeni mukana, mutta ne eivät tuoneet minulle sellaista mielenrauhaa kuin olisin toivonut. Harvemmin niin käykään, aseet enemmänkin aiheuttavat ongelmia kuin ratkovat niitä. Palkkasoturina minun ei pitäisi sanoa mitään tällaista, mutta niin se vain on. Olisin vieläkin lammaspaimenena kotimökilläni keskellä ei-mitään ilman aseita, mutta olisin varmaan onnellisempi.

Joka tapauksessa, lopulta löysimme Gerlachin leirin laitamilta. Hän istui siellä kivellä ja tuijotti huorien asuttamia telttoja, joiden luona liikenne oli vielä voimakasta.

Hän ei näyttänyt huomaavan lähestymistämme, mutta puhui kun olimme lähellä: "Tiesittekö pojat, että en ole koskaan ollut naisen kanssa."

Kapteeni hämmästyi. "No sehän voidaan korjata vaikka heti. Meillä on sen verran rahaa. Myimme osan hevosista pois."

Gerlach hätkähti ja kääntyi meihin päin. "Teitte mitä...? Tai ei sillä ole väliä. Et aivan käsittänyt mitä tarkoitin."

Pelkoni vahvistuivat. Gerlach oli... no tiedätte varmaan.

Kapteeni taas ei näyttänyt ymmärtävän: "Ai tahdot odottaa puolisoasi vai? No omapahan on virheesi." Hän naurahti.

Minä taas en osannut pitää tilannetta huvittavana, vaan minua pyörrytti. Mielessäni pyöri sellaisia asioita kuin, että oliko se tarttuvaa tai että voisinko enää nukkua samassa teltassa Gerlachin kanssa. En ilmaissut ääneen mitään noista ajatuksista. Olkoon tämä toistaiseksi Gerlachin salaisuus, meillä oli tärkeämpääkin tekemistä kuin miettiä sellaisia asioita.

Gerlachin oli menettänyt halunsa olla avoin. Hän pakotti kasvoilleen hymyn ja sanoi: "Sanotaan vaikka niin, herra kapteeni."

"No eiköhän juoda sen kunniaksi!", Kapteeni kajautti komealla äänellään ilmoille.

Gerlachn huokaisi ja nyökkäsi. Minä olin vielä sen verran sekaisin, että en halunnut juoda mitään juuri silloin. Olisin aivan liian nopeasti valmis oksentamaan. Toisaalta matka kapakkateltalle kesti sen verran, että olin juomiskunnossa perille päästyämme. Olut lievittikin hermostuneisuuttani mukavasti. Ei siis ihme, että sotilaita pidettiin taistelukunnossa yleisesti alkoholin avulla. Vaikka luotisateeseeen on kyllä hankala kävellä päihtyneenäkin. Olisi oikeastaan pitänyt seurata Markwartin esimerkkiä ja juoda itseni humalaan jo aiemmin unohtaakseni Ephraimin, mutta ehkä oli parempi näin. Nautimme oluemme synkän hiljaisuuden vallitessa.

Paluu leiriin oli yhtä hiljainen. Gerlachin mieliala oli kohonnut, mutta ei paljon. Hän tuijotti edelleen maata koko matkan ajan. Toisaalta minäkin otin saman keinon käyttöön, kun olin ensin astunut johonkin, jonka uskoin olevan ihmisen ulostetta sekoitettuna aimo annokseen virtsaa. Oli jo sen verran pimeä, että tämäkään varokeino ei estänyt minua astumasta jonkin päälle, jonka kuvittelin olleen kuollut rotta tai muu pieni eläin.

Leirissä ei vallinnut hiljaisuus. Terreros istui teltan ulkopuolella polvet koukussa ja kädet kiedottuna jalkojen ympärille. Hän keinui hiljaa edestakaisin. Heintze ja Markwart karjuivat toisilleen. Aiheena oli Philippen murha. Tämä ei tiennyt hyvää, kaikki ympärillemme majoittuneet kuulivat varmasti heidän äänekkään keskustelunsa. Symeon yritti turhaan puhua heille järkeä ja Anselmus piti Heintzen erossa Markwartista, joka oli liian humalassa tajutakseen oman tilanteensa vaarallisuutta. Heintze olisi ehkä jopa tappanut hänet jos olisi vain päässyt käsiksi. Onneksi Anselmus oli yllättävän voimakas tarpeen tullen ja onnistui estämään Heintzen kurissa, joten kuten.

"Hiljaa!", karjaisi Kapteeni. Huuto tihkui auktoriteettia ja väittelijätkin tottelivat sitä. Hiljaisuus laskeutui Terrerosta lukuunottamatta, joka yritti tukahduttaa hihitystä ja lausua samaan aikaan jotain käsittämätöntä runoa.

Ihmiset naapuriteltoista uskaltautuivat katsomaan ulos, mutta Kapteeni sai heidät vetäytymään takaisin katseellaan. Minulla oli tunne, että tästä emme enää selviytyisi ja tämä olisi loppu, mutta sitten sattuma pelasti meidät.

Kuulimme kovan pamahduksen, joka oli selvästi peräisin tykistä.