9. Luku

Viheltävä ääni kertoi meille, että ensimmäinen ammus meni selvästi meidän ylitsemme. Emme voineet kuin ihastella kantamaa, jonka tykki saavutti. "Mitähän mieltä Girolamo olisi tuosta?", sanoi Gerlach, joka oli yhtä otettu kuin me kaikki muutkin, vaikka olikin ollut meitä muita enemmän tekemisissä tykistön kanssa.

Pian tykistö pääsi vauhtiin ja ammuksia alkoi lennellä ilmassa ympäriinsä. Havaitsimme hyvissä ajoin repivän äänen, joka kertoi meitä kohti tulevasta ammuksesta. Maastouduimme kuoppiin ja ojiin heti. Minä itse päädyin likaojaan, mutta mieluummin likaiset vaatteet kuin kuolema. Olin kuitenkin ensimmäistä kertaa onnellinen maatessani tykkitulessa, sillä nyt me voisimme ehkä välttää sotaoikeuden.

Monet jalkamiehet eivät olleet yhtä nopeita huomaamaan mitä oli tapahtumassa kuin me - tykkimiehen ammatin hyviä puolia - ja näin omin silmin kuinka tykinkuula vieri hurjaa vauhtia telttarivistön läpi. Se jätti taakseen rikkoutuneiden telttojen lisäksi runsaasti haavoittuneita, jotka huusivat tuskaansa.

Emme tietenkään jääneet hämmästelemään, vaan aloimme valmistautua taisteluun, joka olisi varmasti pian tulossa. Haavoittuneet eivät olleet meidän huolenaiheemme, ainakaan juuri nyt.

Emme ehtineet saada edes rintapanssareita päällemme, kun hyökkäystorvet alkoivat soida.

"Eivätkö he tajua, että tämäkin on ansa?", hämmästeli Kapteeni. Hän oli tietysti oikeassa. Tykkejä ei käytetty näin juuri koskaan. Ne olivat tehokkaimpia rivistöjä vastaan, vaikka katsoessani muutaman kuulan jälkiä ympärilläni, pystyin vain toteamaan, että kyllä ne näinkin toimivat.

"Eikö meillä ollut vartioasemia sopivalla etäisyydellä?", kysyi Gerlach, joka oli tutustunut sodankäynnin yleisiin sääntöihin opiskeluaikoinaan.

Asia askarrutti ilmeisesti Kapteeniakin. "Ainahan meillä on ollut", hän sanoi, "Ehkä niille on tapahtunut jotain. Pakkohan niiden olisi ollut lähettää viesti järjestymässä olevasta tykkiosastosta."

Uusi tykkien yhteislaukaus keskeytti keskustelumme. Päädyin jälleen likaojaan. En voinut ymmärtää miten he olivat voineet ladata näin nopeasti. Meillä meni ainakin kaksi tai kolme kertaa niin pitkään.

Yksi ammus osui maahan lähellä Isobelia, mikä sai Gerlachin panikoimaan. Hän ryntäsi sen luokse ja halasi sitä! En ollut enää mitenkään varma, että Gerlach olisi ollut poikiin päin...

Kapteeni syöksyi hänen luokseen ja repi hänet irti tykistä. "Et voi suojata Isobelia mitenkään, mutta suojata itsesi." Gerlach ei ensi alkuun näyttänyt vakuuttuneelta, mutta alistui sitten ja painautui maahan odottamaan kuulasateen loppua.

Toinen sarja osui paljon lähemmäs meitä. Yksi kuula kaatoi jopa yhden telttatolpistamme. Hevosemme olivat paniikissa ja lähtivät ryntäilemään ympäriinsä. Niiden kiinnitysköydet eivät riittäneet pitelemään niitä. Hävitys ympärillämme oli valtaisa. Kuolleita ja haavoittuneita makasi kaikkialla. Vertakin roiskui joka puolelle.

Sarja ei ollut enää yhtä yhtenäinen kuin ensimmäinen, joten se kesti hieman pitempään. Heti sen loputtua, aloimme jälleen pukeutua haarniskoitamme. Näimme jalkamiesten olevan jo liikkeellä tykkejä kohti. He eivät olleet missään erikoisessa muodostelmassa, vaan upseerit ajoivat heitä kuin karjaa vihollista kohti.

Nuori upseeri, jonka olimme tavanneet jo kahdesti, ratsasti ohitsemme. Äkkiä hän putosi satuloineen päivineen hevosensa selästä. Jäin kummastelemaan, sitä miten tuo oli yleensä mahdollista. Äkkiä käsi laskeutui olkapäälleni.

"Tuotahan sinä aioit", sanoi ääni, jonka tunnistin heti Ephraimiksi.

Vedin aseeni esiin ja käännähdin nopeasti ympäri. Oikean käteni suojus roikkui yhden hihnan varassa, mutta en antanut sen häiritä. "Sinä kuolet nyt kauppias!", huusin.

"Älähän hätäile, kaikki näkevät", hän vastasi itsevarmasti, mutta otti kuitenkin askeleen taaksepäin ja piti asettani tiukasti silmällä.

"Näkevät kyllä, mutta eivät välitä. Heillä on parempaakin tekemistä kuin suojella sinua." Kasvoillani oli hymy, joka olisi varmasti pelottanut minua itseänikin. Se olisi varmasti muistuttanut Erichin hymyä.

"Älähän hätäile", hän toisti entistä itsevarmemmin, "kyllähän minä otin tämän mahdollisuuden huomioon." Hän heitti pullon maahan, joka särkyi ja päästi ilmaan suuren pahanhajuisen pilven, joka esti minua näkemästä ympärilleni.

Kuulin Ephraimin jossain lähellä, mutta kuitenkin aseeni kantamattomista: "Tämä ei pääty tähän. Ei todellakaan pääty." Huidoin epätoivoisesti ympäriinsä yrittäen osua häneen, mutta hän oli poissa.

Tuuli hälvensi savun nopeasti. Laskeskelin, että nyt olisi jo aika uudelle sarjalle, joten maastouduin läheiseen kuoppaan, mutta tykkien ääniä ei enää kuulunut. Noustessani huomasin muidenkin tehneen samoin - turhaan niinkuin minäkin.

Tajusin olevani yltäpäältä ulosteessa, mutta nyt juuri ei ollut aikaa peseytyä. Haju oli vain kestettävä, sillä meillä oli töitä tehtävänä. Isobel piti saada nopeasti asemiin, emmekä me aikoneet myöskään jättää mitään varusteitamme taaksemme. Uskoin yhä enemmän ansan mahdollisuuteen. Kun jalkaväki oli taistelussa, kuormasto olisi helppo eristää ja tuhota. Kasasimme siis kaiken vankkureihimme ja jäimme sitten odottamaan komentoja.

Saimme komentomme yleensä suoraan päällystöltä, jolla näytti tällä kertaa kestävän tovin ottaa meihin yhteyttä. Meillä ei ollut minkäänlaista aikomusta riskeerata itseämme taistelussa ilman eri käskyä, mutta toisaalta emme aikoneet jäädä yksin leiriinkään, jossa oli vain pieni vartiointi, joten lähdimme hitaasti marssivan jalkaväen perään.

Etsiskelimme koko ajan muita tykkiyksiköitä, sillä saattoihan olla, että heillä oli tietoa, jota meillä ei ollut. Ainut ryhmä jonka löysimme oli se, jonka kanssa emme halunneet olla tekemisissä. Pysyttelimme hyvän etäisyyden päässä. Heidän vankkureidensa kangas oli kuitenkin ylhäällä, joten näimme heidät kaikki ensimmäisen kerran selvästi.

Vankkureissa istui Ephraim, joka näytti puhuttelevan Conradia ja Girolamoa. Osoitin Gerlachillekin Girolamon. Minun olisi pitänyt tajuta hänenkin kuuluvan vihollisiimme jo heti ensi tapaamisella, mutta joskus olen hieman hidas. Gerlach oli hämmästyneempi kuin minä ja mutisi jotain koko ammattikunnan pettämisestä. Muuten seurueeseen kuului kolme jalkamiestä, joita olin ihmetellyt jo yöllisen marssin aikana, hyvin pukeutunut mieshenkilö, joka ei ollut suuri ja massiivinen, kuten lähes kaikki kumppaninsa, jonkin omituisen munkkiveljeskunnan jäsen - tai mahdollisesti pappi, teurastaja - mitä hieman ihmettelin, ritari ratsastamassa vankkureiden vierellä ja renki, joka ohjasi hevosia. Renki oli ainut joka jätti vaikutelman normaalista ihmisestä.

Symeon vaikutti pelokkaalta. Lopulta se laskeutui luokseni ja kertoi mikä oli vialla: "Tuo tuolla, joka ei ole suurikokoinen. Tunnen hänet." Katsoimme ensin Symeonia ja sitten miestä kiinnostuneena. "Hän oli pomoni. Hänet minä näin kiduttamassa ihmisiä luolan uumenissa."

"Murhaaja siis. No, se nyt oli aivan odotettavaa", sanoi Kapteeni.

"Niin, paitsi, että se tapahtui 150 vuotta sitten."

Se pysäytti meidät kaikki. Sata ja viisikymmentä vuotta tuntui käsittämättömän pitkältä ajalta. Sitten tajusin, että eihän se kertonut pelkästään miehen iästä, vaan myös Symeonin. "Kuinka vanha sinä oikeastaan olet?", kysyin siltä.

"No, se 150 on aika lähellä oikeaa lukua, 168 taitaa olla tarkka ikäni. Jos en ole laskenut jossain vaiheessa väärin, en ollut kovin tietoinen vuosiluvusta ensimmäisinä elinvuosinani."

Yritin laskea 168 vuotta taaksepäin, mutta se ei tuntunut millään onnistuvan, en yleensäkään joutunut käyttämään kymmentä suurempia lukuja. Aioin kysyä Gerlachilta, mutta juuri silloin saimme vihdoin käskymme.

Eräs majuri ratsasti luoksemme ja näytti kartasta minne meidän oli tarkoitus sijoittaa Isobel hyökkäystä varten. Meillä itsellämme ei ollut kunnon karttaa alueesta, mutta maamerkit oli helppo painaa mieleen.

Kun majuri oli lähtenyt Kapteeni kertoi meille huomanneensa, että vihollisemme olisivat melkein vieressämme. Teimmekin päätöksen tulkita ohjeitamme sen verran väärin, että välimatkaa olisi ainakin 100 jaardia.

Saavuimme pian uusiin asemiin. Muodostelman reunoilla oli jatkuvasti kahakoita, kun vihollisarmeijan miehet hyökkäsivät metsistä ja vetäytyivät nopeasti takaisin. Jalkaväkemme sai niskaansa myös runsaasti pistoolilaukauksia, jotka osuivat yleensä aika huonosti, mutta ihmisryhmään ammuttuna ne aiheuttivat aina haavoja, joskus jopa kuolemia. Me olimme kohtuullisen turvassa muodostelman keskellä. Onneksi meitä pidettiin melko arvokkaina.

Käytin matkalla paljon aikaa tilanteen arvioimiseen. Nyt minulla oli jo jonkinlaista tietoa vihollisestamme. Heitä näytti olevan ainakin yksitoista ja meitä oli vain kuusi, sika ja korppi. Siasta ja korpistakaan ei ollut juuri iloa käsikähmässä. Olimme selvästi alivoimaisia ja kun otettiin vielä huomioon se, että olimme tappaneet kaksi heistä, mutta hekin olivat tappaneet jo kaksi meistä, kuva näytti muuttuvan aina vain synkemmäksi. Jotenkin siitä oli vain kuitenkin selvittävä.

Valoisammalta kannalta katsottuna he olivat tappaneet meiltä vain rengin ja mykän, kun taas me olimme päässeet eroon heidän parhaasta tappajastaan ja tiedustelijastaan. Toisaalta Hanczel oli uskomattoman voimakas ja taitava aseenkäyttäjä ja meillä ei ollut tietoa oliko Erich todella heidän paras tappajansa. Ainakin toivoin niin. Loppujen lopuksi emme tienneet edes oliko Abel heidän paras tiedustelijansa. Olihan aina mahdollista, että joku heidän lähettämänsä tarkkaili meitä juuri silläkin hetkellä. Ajatus sai sydämeni tykyttämään. En nähnyt ympärilläni ketään, jonka olisin tunnistanut heidän vakoojakseen, mutta eihän hyvä vakooja koskaan olekaan ilmiselvä.

Mietin Abelia ja Ephraimia. Heillä oli outoja kykyjä, ehkäpä joku heistä osasi liikkua näkymättömänä. Ja Ephraim osasi ehkä tunkeutua mieliimme. Sekin ajatus oli pelottava. En voinut kertoa mistään sellaisesta muille, se johtaisi vain turhaan epätoivoon. Riitti vallan mainiosti, että minä pelkäsin jokaista varjoa ja vähän kaikkea muutakin. Conradin ilmeinen kuolemattomuuskin oli asia erikseen.

Muistelin myös Ulrichia ja Hanczelia. He olivat aina olleet minulle jonkinlaisia ankkureita todellisuuteen hullujen keskellä. Ulrich oli ollut tavallinen poika. Hänestäkin olisi ehkä tullut yhtä häikäilemätön, julma ja väkivaltainen kuin meistä muistakin, mutta siihen mennessä meillä olisi ollut jo uusi renki, joka olisi ottanut Ulrichin paikan. Hanczel taas oli, puhekyvyttömyydestään huolimatta, tavallinen. Hän teki työtään lähinnä pakosta, eikä koskaan nauttinut tappamisesta. Joskus taistelujen jälkeen kuulin hänen pyytävän anteeksi aiheuttamiaan kuolemia rukouksessa. Se oli todella harvinaista vanhojen veteraanien keskuudessa, varsinkin kun hän näytti olevan todella pahoillaan uhreistaan. Tämä oli tietysti ennen hänen haavoittumistaan, mutta uskoin hänen jatkaneen rukouksiaan äänettömästi sen jälkeen. Maallikon rukouksia oltaisiin tietysti pidetty harhaoppisina kirkon keskuudessa, mutta emme me koskaan sellaisesta välittäneet.

Mietin myös Hanczelin perheen asemaa. He olivat pärjänneet kyllä jo pitkään ilman miestään, jos olivat enää yleensä elossa, mutta minusta heille kuului osa tuloistamme. Päätin ottaa asian esille jossain vaiheessa.

Lopulta jouduin lopettamaan pohdiskeluni, kun tuli aika aloittaa työt. Tällä kertaa teimme kunnon asemat. Kaivoimme kunnon aseman Isobelille, suojat itsellemme ja taisteluhaudat edellämainittujen välille. Tuimme kaikkea puutavaralla. Gerlach myös sijoitti jonkin omituisen alusta Isobelin alle. En aivan ymmärtänyt mistä oli kyse, eikä Gerlach suostunut puhumaan asiasta. Sijoitimme Gerlachin nikkaroimia jalkajousia suojiimme. Kaivoimme jopa teltallemme kunnon kuopan, johon pystytimme sen. Siitä ei jäänyt kuin alle jalka näkyviin. Seuraavaksi kaivoimme taisteluhaudan sinnekin. Työtä riitti koko loppupäiväksi ja seuraavaksi yöksikin. Palkkasimme jopa apua jalkamiesten parista, nyt kun meillä oli varaa siihen hevoset myytyämme. Minäkään en voinut välttää työtä, vaan kaivoin hikisenä hautoja siinä missä muutkin.

Isobelin laskemiseen asemiinsa tarvittiin erityistä laitetta, jonka Gerlach rakensi paikanpäällä. Oli aivan kuin hän olisi halunnut vakuuttaa itsensä taidoistaan. Girolamon kohtaamisella oli varmastikin ollut suurempi vaikutus kuin hän itselleen myönsi.

Tulin ajatelleeksi pikaisen siirtymisen mahdollisuutta. Olin melko varma, että se ei tulisi onnistumaan, jos Isobel pitäisi nostaa meidän voimillamme ylös. "Luota minuun", oli kaikki mitä sain irti Gerlachista asiaan liittyen.

Olimme aamulla vihdoin valmiita ja täysin puhkikulutettuja. Emme olleet nukkuneet säännöllisesti pitkään aikaan, mikä alkoi myös verottaa osansa. Juuri nyt emme voineet tehdä mitään asialle. Olimme saaneet ohjeet alkaa pommittaa vastustajan leiriä heti aamun koitossa. Meillä vain ei ollut edes minkäänlaista näköhavaintoa heistä ja ylimielinen käskynantanut upseeri - jolla ei ollut selvästikään minkäänlaista käsitystä tykistön toiminnasta - näytti vain suunnan kädellään heilauttaen.

No, meillä ei kyllä ollut mitään aikomusta tykittää vihollisjoukkoja. Ammuimme kyllä muutaman laukauksen näön vuoksi, ja sitten Gerlach ilmoitti päällystölle, että tykissä oli tukkeuma, jonka avaamiseen menisi jonkin aikaa. Se ei pitänyt paikkaansa, mutta antoi meille mahdollisuuden säästellä ammuksiamme. Gerlach oli korjaavinaan Isobelia, kun varsinainen taistelu alkoi.

Kiipesin viereiseen tammeen nähdäkseni mitä oli tapahtumassa. Symeon lensi seurakseni. Näimme kuinka jalkaväkemme rynnäköi hyvässä muodostelmassa vihollisen muodostelmien kimppuun. Vastapuoli ampui pistooleillaan pelottavan hallitusti ja poikiamme kaatui tantereelle runsain joukoin. Meteli oli hirvittävä. Heillä oli pelottavan paljon pistooleita. Niitä näki harvoin isommilla joukko-osastoilla.

Kun poikamme pääsivät kimppuun, alkoi varsinainen verenvuodatus. Jalkaväki teurasti toinen toistaan armotta. Päällystömme oli odottanut iskua jompaan kumpaan sivustaan, joten niihin oli sijoitettu paljon reservejä. Sivustalta ei kuitenkaan tullut mitään hyökkäystä, vaan puolustajat vetäytyivät hallitusti muodostelmassa. Heidän kurinsa oli esimerkillistä. Meidän poikiemme muodostelma ei pitänyt lainkaan niin hyvin.

Symeon raakkui äänekkäästi.

"Mikä hätänä?", kysyin.

"Katsohan selustaamme," se vastasi, "pulassa ollaan."

Oksisto esti selvän näkymän taaksemme, mutta pääsin melko nopeasti sopivaan asemaan. Näky ei ollut mitenkään rohkaiseva. Vastapuoli oli jotenkin saanut runsaasti joukkojaan sinne. He marssivat nopeasti meitä kohti ja heillä oli mukanaan myös ratsuväkeä.

"Menehän kertomaan alas pojille, että kaivavat valkoisen lipun esiin ja käyttävät sitä", sanoin Symeonille, enkä todellakaan vitsaillut.

Symeon ei aikaillut, vaan lensi heti alas ja näin kuinka Kapteeni katsahti ensin minuun ja meni sitten hakemaan lippua, jota pidimme aina varmuuden vuoksi mukana. Lähdin kiipeämään alas, mutta en voinut olla katsomatta, miten taistelu eteni. Tilanne ei näyttänyt hyvältä. Vastapuoli oli vetäytynyt vielä jonkin matkaa ja sitten he olivat sytyttäneet maan, jonka olivat juuri ylittäneet tuleen. Meidän jalkaväkemme pakeni paniikissa lieskojen seasta. Savu peitti suuren osan kentästä.

Jalkaväkemme juoksisi suoraan selustastamme etenevien joukkojen syliin. He kuolisivat. Kaikki. Ainakin, jos eivät ymmärtäisi antautua.

Pääsin alas ja menin muiden luokse. Laskin aseeni maahan, mutta pidin sen niin lähellä, että saisin sen käsiini tarvittaessa nopeasti.

Gerlachilla oli toisenlainen suunnitelma. "Käyttäkäämme tilaisuus hyväksemme", hän sanoi ja laskeutui Isobelin luokse. Hän poisti rakentamastaan alustasta jonkin osan ja pyöräytti Isobelin sitten helposti vihollistamme kohti. Siis ei vihollisarmeijaa, vaan niitä pahoja poikia.

Enempää asiaa harkitsematta, menimme omiin asemiimme ja valmistauduimme tulittamaan. Gerlach aloitti Isobelilla. Ääni kertoi lähestyville joukoille sijaintimme, mutta me aioimme nyt ottaa tosissamme mittaa vastustajistamme.

Gerlach oli erinomainen ampuja tykillään. Hän osui suoraan vastustajiemme leiriin. Yksi kävelijöistä sai kuulan rintakehäänsä. Panssarinosia lenteli joka puolelle ja kuula jatkoi osuen heidän tykkinsä runkoon. Sillä tykillä ei enää vähään aikaan ammuttaisi. Osuma ei jättänyt ruumista, mutta meillä ei ollut aikaa ihmetellä sitä, vaan ammuimme niin tarkasti kuin pystyimme vastapuoltamme jalkajousillamme. Niitä ei oltu koskaan oikeastaan testattu, joten tulos ei ollut kovin hyvä. Olen hyvä ampuja, joten osuin Conradia sääreen, Kapteeni osui toiseen jalkamieheen ja Markwart osui tynnyriin, josta alkoi vuotaa jotain nestettä. Muiden nuolet menivät mikä minnekin.

He lähtivät hyökkäämään kimppuumme. Conrad näytti vain repivän nuolen irti. Hän piteli jalkaansa hetkisen ja lähti sitten kimppuumme. Jalkamies, johon Kapteeni oli osunut, ei näyttänyt välittävän edes sen vertaa. Ephraim ja Girolamo huolestuivat enemmän tynnyristä, johon Markwart oli osunut, kuin meistä. Papin näköinen henkilö jäi vain istuskelemaan vankkureihin. Häntä ei tuntunut pahemmin haittaavan tilanne. Renki suojautui vankkureiden taakse. Kuusi kuutta vastaan näyttikin jo paljon lupaavammalta meidän kannaltamme.

Ammuimme toisen sarjan. Isobelia ei saanut mitenkään valmiiksi uuteen laukaukseen näin lyhyessä ajassa, joten Gerlachkin tarttui jalkajouseen. Tällä kertaa olimme yhtä epätarkkoja kuin ensimmäiselläkin kerralla. Osuin jälleen Conradiin ja Kapteeni jalkamieheen, mutta vaikutukset olivat yhtä heikot kuin ensimmäiselläkin kerralla. Oli siis aika siirtyä käsikähmään. Käteni hikoilivat. Tämä saattoi hyvinkin olla tiemme pää.

Pikkumies, siis muihin heistä nähden, kuitenkin huusi pysähtymiskäskyn ja he kaikki pysähtyivät kummastellen. Conrad katseli minua omituisen nälkäisesti.

Pikkumies, joka ei siis todellakaan ollut pieni kuin ehkä omiensa keskellä, astui etummaiseksi. Hän nosti kätensä merkiksi halusta keskustella rauhanomaisesti. "Me olemme kaikki palkkasotureita täällä, joten miten olisi, jos ratkaistaisiin tämä vanhaan palkkasoturitapaan." Hän katseli meitä jokaista tarkasti. "Teidän mestarinne vastaan meidän mestarimme. Kaksintaistelu miekkaillen."

Katselimme toisiamme kummastuneina. Tämä ei oikein vastannut tarkoitusperiämme, eikä meillä ollut mitään varmuutta siitä, että he pitäisivät sanansa. Ihmettelin myös, että miksi he ottivat yhden miehen menetyksen noin kevyesti.

"Mitkä ovat ehdot?", kysyi Kapteeni.

"Rehellinen kaksintaistelu. Häviävä osapuoli kävelee pois, eikä enää koskaan häiritse voittanutta osapuolta."

"Mistä tiedämme, että kunnioitatte sopimusta?", Kapteeni kysyi.

Vastapuolta ei kiinnostanut: "Otatteko haasteen vastaan vai ette?"

Tiesin jo Kapteenin vastauksen. Hän oli ylpeä miekkailutaidoistaan. "Kyllä. Me otamme haasteen vastaan. Minä toimin esitaistelijanamme", hän sanoi.

"Hyvä. Minä taistelen meidän puolestamme. Nimeni on Rodrigo." Hän kumarsi syvään. "Sekundanttini Ephraim ja Rainer saapuvat tuota pikaa." Hän kutsui kädellään Ephraimin ja kaapuunpukeutuneen henkilön luokseen. "Ja te olette?"

Kapteeni vastasi kumarrukseen. "Kapteeni Ehrhart von Euerbach. Sekundantteinani toimivat Markwart ja Gerlach." Hekin kumarsivat syvään kun kuulivat nimensä mainittavan. "Miten tämä hoidetaan?"

"Te nousette sieltä kuopastanne sopivaksi näkemänne miekan kanssa tänne ylemmäs ja minä astun luoksesi. Sitten hakkaamme toisiamme kunnes toinen kuolee tai on taistelukyvytön." Rodrigo teki omituisia verryttelyliikkeitä puhuessaan.

"Saanen hetkisen puhutella miehiäni", sanoi Kapteeni ja kääntyi puoleemme. Keräännyimme hänen ympärilleen: "Jos nyt käy niin, että häviän, Markwart on johtajanne. Onko tämä selvää myös Heintzelle?", hän odotti Heintzen nyökkäävän, "Paetkaa paikalta, unohtakaa sopimus ja hylätkää Isobel. Teillä ei ole mitään mahdollisuutta ottaa sitä mukaan. Valmistelkaa hevoset taistelun aikana ja piilottakaa rahamme niiden satuloihin. Tappakaa nämä kusipäät sitten myöhemmin. Muistakaa: Hajoita ja hallitse." Hän oli jo kääntyä takaisin, kun hän vielä muisti jotain tärkeää: "Siltä varalta, että satun voittamaan, pitäkää aseenne valmiina ja tehkää rynnäkkö merkistäni."

Gerlach ei näyttänyt pitävän ohjeesta jättää Isobel taakse, mutta oli sen verran käytännöllinen, että ymmärsi vaihtoehtojen vähyyden.

Muistin äkkiä jotain: "Muista, että toinen armeija on tulossa tänne päin. Kovaa vauhtia. Aikaa ei ole paljon, mutta he eivät varmaankaan tiedä sitä."

"Voin ehkä käyttää tuota hyväkseni," Kapteeni vastasi.