11. Luku

"Ne eivät osaa toimia pimeässä. Ainakaan täydellisessä pimeydessä", Markwart ilmoitti voitonriemuisesti, kun olimme jälleen valmiita nukkumaan. Olinkin jo ihmetellyt miksi hän myhäili niin onnellisena.

"Mitä tarkoitat?", kysyin.

"Ne jalkamiehet. Ne ovat jonkinlaisia demoneja, kuten jo kerroin, ja ne eivät voi toimia pimeässä."

"Mistä tiedät?", Kapteeni kysyi, jonka mielenkiinto oli myös herännyt.

"Pääsin vapaasti tutkimaan niitä, kun te olitte ulkona. Ne eivät reagoineet mitenkään Ephraimin käskyistä huolimatta." Hän hymyili ilkikurisesti. "Availin niiden haarniskoiden kiinnikkeitä. Jos Ephraimin kumppanit eivät aiemmin tienneet, mitä haarniskoiden sisällä oli, he saavat nyt ainakin hyviä vihjeitä."

Olin hetken toiveikas tulevaisuuden suhteen, mutta sitten teltan katossa olevasta reiästä satoi kasvoilleni kylmä suihku.

Gerlach ei tyytynyt selitykseen. "Eivätkö demonit ole pimeyden olentoja? Niin yliopistossa ainakin aina opetettiin." Tosiasiassa Gerlach ei ollut koskaan varsinaisesti opiskellut yliopistossa, vaan oli vain onnistunut seuraamaan muutamia luentoja toimiessaan erään pohjoisen yliopiston korjausten vastaavana insinöörinä.

"Yliopistossa ei tiedetä todellisuudesta mitään," Markwart sanoi, "Ihmiset väittävät demonien olevan pimeyden olentoja, koska pelkäävät pimeää. Pimeä itsessään ei kuitenkaan ole vaarallista vaan kaikki ne eläimet ja olennot, jotka osaavat sitä käyttää hyväkseen. Jos mietit asiaa, niin viettäisitkö ikuisuuden mieluummin täydellisessä valossa vai täydellisessä pimeydessä." Hän piti lyhyen tauon. "Itse valitsisin turvallisen pimeyden koska vain."

Gerlach ei edelleenkään ollut tyytyväinen, vaan asiasta käytiin pitkä ja tylsä väittely. Nukahdin muutamia hetkiä sen alkamisen jälkeen.

Aamulla huomasin nukkuneeni isossa vesilammikossa. Vaihdoin kyllä nukkumapaikkaa saatuani vettä kasvoilleni, mutta olin vain onnistunut siirtymään kuoppaan, johon oli kerääntynyt koko yön ajan vettä. Lihakseni olivat kylmyyden takia aivan jumissa. Aamiainen ei vastannut tasoltaan eilistä illallista, vaan meille annettiin homeista leipää ja likaista vettä. Ehkä olimme ansainneetkin sen, vaikka en olisi sitä kyllä silloin tunnustanutkaan.

Meitä ei pidätelty enempää, vaan aamiaisen - ja vahvan kehotuksen pysyä poissa - jälkeen meidät vietiin vankkureillemme ja ohjattiin liikkeelle. Vankkureitamme ei oltu ryöstetty - mitä pidin pienenä ihmeenä, joten nautimme kunnon aamiaisen omista varastoistamme, kunhan olimme päässeet liikkeelle. Komentaja oli pitänyt sanansa ja Isobelkin oli odottamassa meitä.

Gerlach syöksyi sen luo ja halasi sitä pitkään ja kuiski sille jotain, mistä me emme saaneet selvää. Katsoimme toisiamme oudoksuen tilannetta, mutta jotkut pitävät naisista ja toiset jostain muusta... Oikeastaan pidin tätä parempana kuin aiemmin esitettyä ajatusta sodomiasta.

Symeon saapui luoksemme pian sen jälkeen kun olimme ruokailleet. Se vaikutti närkästyneeltä, ainakin siitä päätellen mitä olimme oppineet sen ruumiin kielestä tulkitsemaan.

"Mitähän tuokin oli olevinaan. Anselmuksen salakuljettaminen pois armeijan ulottuvilta ei ollut helppoa. Hän olisi varmasti tullut syödyksi heidän käsissään." Äänensävy ja tyyli vahvistivat epäilyni. "Älkää saattako meitä uudestaan samanlaiseen tilanteeseen, tai nokin silmänne itse ulos."

Kapteeni ei kuunnellut sellaista puhetta. "Lintu, kerro meille mitä vihollisemme tekivät sen jälkeen kun lähtivät eilen leiristä. Tiedän, että seurasit heitä."

Symeon ja Kapteeni tuijottivat toisiaan tiiviisti silmiin hetken. Ilmassa oli uhkaa. Lopulta Symeon päätti antaa tiedot, mutta ilmeisesti asia ei jäänyt siihen. "He lähtivät länteen. Noin tunnin matkan päässä he tulivat risteykselle, missä lyhyen riidan jälkeen he hajaantuivat kahteen ryhmään, jotka jatkoivat eri suuntiin. Toinen ryhmä oli Ephraim, hänen kiduttajansa, sekä sotilaansa. He lähtivät etelään päin. Loput jatkoivat länteen."

"Ei hukata enää aikaa. Lähdetään perään. Heti." Hän lisäsi lopuksi, puhuen lähinnä itselleen: "Hajoita ja hallitse, kuten eräs suuri strategi sanoi. Hajoita ja hallitse."

Hieman yli tunnin kuluttua saavuimme mainitulle risteykselle. Etenimme mielestäni aivan liian hitaasti. Emme saisi heitä kiinni ennen kuin he jäisivät jonnekin liian pitkäksi aikaa. Nyt edessämme oli ongelma: Mihin suuntaan lähtisimme. Olimme keskustelleet asiasta koko matkan, mutta mihinkään ratkaisuun emme olleet päätyneet.

"Mielestäni Rodrigo on selvästi vaarallisempi joukkoineen kuin Ephraim, joten hänen tuhoamisensa on tärkeämpää", sanoi Kapteeni.

"Ei, sillä nyt on oikea hetki tuhota Ephraim, joka on heikoilla. Meille avautuu parempi tilaisuus tappaa Rodrigo myöhemmin", oli Markwartin mielipide.

Tällaisilla linjoilla keskustelu jatkui, kunnes omituisen hiljaa ollut Heintze lopulta avasi suunsa. "Minä ja Symeon lähdemme seuraamaan Rodrigoa, te muut seuraatte Ephraimia. Symeon tulee kertomaan teille jossain vaiheessa Rodrigon olinpaikan. Sillä aikaa te olette toivon mukaan suoriutuneet tehtävästänne ja voitte rientää avukseni." Äänensävy oli omituisella tavalla uhkaava, vaikkakin harvinaisen rauhallinen Heintzelle. Ehkä juuri siksi näin päätettiin tehdä.

Pakkasimme Heintzelle repun täyteen ruokaa ja hän pukeutui painavaan haarniskaan. Matka tulisi olemaan hänelle tuskallinen ja epäilin hieman hänen kykyään saavuttaa Rodrigo niin painavien varusteiden kanssa, mutta hän oli päättäväinen, enkä halunnut riidellä hänen kanssaan juuri silloin - tai koskaan, jos ihan tarkkoja ollaan.

Katselimme äänettöminä, kun hän lähti kävelemään poispäin. Tavallaan matka oli turvallisempi ilman Heintzea, mutta hän oli tällä hetkellä paras taistelijamme, emmekä olisi halunneet ottaa turhia riskejä minkään suhteen.

"No, hajoita ja hallitse", toisti Kapteeni jälleen itsekseen.

"No, ainakin me olemme nyt hajalla", vastasi Gerlach.

Markwart näytti siltä kuin hän olisi ajatellut aivan samaa. Emme kuitenkaan enää voineet antaa sellaisen häiritä. Heintze oli tehnyt päätöksensä jatkosta, eikä meistä ollut tarpeeksi miestä vastustamaan sitä.

Käännyimme suuntaan johon meidän oli tarkoitus jatkaa matkaamme ja lähdimme liikkeelle huonokuntoista tietä pitkin.

Heintzen eron aikana tuntemamme haikeus hävisi nopeasti. Oli aivan kuin sade olisi lakannut ja aurinko alkanut äkkiä paistaa mukavasti. Terreros oli eloisampi kuin vuosiin. Markwart ja Gerlach väittelivät toverillisesti tieteen ja taikuuden eduista ja haitoista - tällä kertaa se ei edes yltynyt ilmiriitaan. Kapteenikin oli tavallista rennompi vihellellessään vanhaa sotilaslaulua vankkureiden suitsissa. Istuin hänen vieressään ja tunnelma vei minutkin mukanaan ja pian - ennen kuin itse ehdin tajuta tapahtunutta - olin liittynyt mukaan. Jopa Anselmus vaikutti kävelevän tavallista kevyemmin, vaikka se varmasti tunsi olonsa yksinäiseksi, kun sillä ei ollut puhekumppania. Kyllähän se toki ymmärsi meitä ja ehkä se riitti. Olin kerran nähnyt Markwartin kokeilevan taikaa, jolla hän kuunteli Anselmusta, mutta jokin meni pieleen, sillä Markwart oli tajuttomana lähes vuorokauden taian jälkeen.

Silloin huomasin sääliväni eläintä. Purskahdin nauruun.

"Mikäs nyt on niin hauskaa", kysyi Kapteeni.

"Ei mikään erikoinen", vastasin ja katsahdin Anselmukseen ja annoin sille rohkaisevan hymyn.

Se oli hämillään tilanteesta. Tai niin ainakin luulen. En osannut lukea sian ilmeitä silloin, enkä osaa vieläkään. Yleisesti ottaen Heintzen poissaolo teki kummia mielialoillemme, pelottavasta tilanteesta huolimatta... johon keskustelu tietysti aikanaan päätyi ja siihen loppui ilonpito.

Ensimmäisenä vakavoitui Markwart, joka heitteli noppiaan. "Kuulkaahan veljet. Me olemme kusessa." Tämä vakavoitti meidät muutkin, vaikka Kapteeni kyllä yritti vielä korjata tilannetta.

"Tiedetään, mutta entä sitten", hän sanoi ja yritti naurahtaa väkinäisesti.

"Markwart on oikeassa, kerrankin. Meidän on keskusteltava siitä mitä teemme kun saamme Ephraimin kiinni. Arvelisin, että löydämme sellaisen opportunistin ensimmäisiltä markkinoilta jotka kohtaamme", sanoi Gerlach.

En täysin ymmärtänyt sanaa 'opportunisti' tai jotain sinne päin, mutta ymmärsin tarpeeksi, että uskoin hänen olevan oikeassa. "Me emme voi vain hyökätä julkisella paikalla heidän kimppuunsa. Se ei olisi hyväksi meille monestakaan syystä."

"Niin vankila odottaisi", mutisi Kapteeni.

Katsahdin häneen. "Puhumattakaan siitä, että ne oudot oliot tuhoaisivat meidät varmaankin helposti."

"Paitsi pimeässä," huomautti Markwart, "kuten kerroin teille jo aeimmin tänään."

"Joten käymme heidän kimppuunsa siis yöllä", jatkoi Kapteeni.

"Tai tuotamme oman pimeyden," Markwart korjasi. En tiennyt miten hän sen aikoi tehdä, mutta en koskaan sotkeutunut Markwartin taikoihin. Se ei yksinkertaisesti ollut järkevää. Markwart näytti pohdiskelevalta. Ehkä hänellä siis oli jo valmis taika. Tai ehkä hänen noppansa kertoivat jotain, mitä hän ei - taaskaan - halunnut jakaa kanssamme.

Etenimme hitaasti. Oli jo melkein ilta kun saavuimme pieneen kyläpahaseen. Siellä oli kuitenkin majatalo, joten päätimme jäädä sinne. Rahaa meillä ei juuri ollut, mutta onneksi omistajat olivat halukkaita vaihtamaan majapaikan ruokaan. Heille ei kuitenkaan suostuttu antamaan huonetta, koska molemmat olivat jo käytössä, joten he saivat nukkumapaikakseen salin lattian, mikä oli ehdottomasti parempi kuin vuotava teltta.

Ilta oli vielä nuori, joten ihmisiä ei ollut vielä montaa. Onnistuimme valtaamaan itsellemme makuupaikat suuren tulisijan luota. Anselmus joutui jäämään hevosten kanssa talliin.

Juttelimme niitä näitä ja pidimme ympäristöä silmällä. Terreros intoutui temppuilemaan muiden asiakkaiden riemuksi. Hän sai palkakseen ruuan tähteitä. Hän toimi myös hyvänä hämäyksenä, kun Markwart tutki muiden asiakkaiden omaisuutta. Se oli melko riskialtista. Emme olisi päässeet mitenkään pakenemaan ilman välikohtausta, varsinkin kun muutama palkkasoturi, jotka olivat tulleet tänne kuluttamaan palkkaansa, olivat sen verran humalassa, että aloittaisivat rähinän pienimmästäkin tekosyystä. He olivat vaaleita ja näyttivät olleen matkalla jo pitkään. Kaikilla oli pitkät parrat, mutta muuten he olivat yllättävän puhtaita.

Päätimme jonkin ajan kuluttua lähettää Terrerosin vartioon, sillä hän olisi ollut oiva kohde sotilaiden raivolle. Teimme niin juuri ajoissa, sillä pian jotain tapahtuikin. Paikallinen lainvalvoja - tai vastaava viranomainen - oli tuijottanut miehiä ilmeisesti hieman liian tiiviisti. Yksi miehistä, joka oli pieni, mutta lihava, käytti sitä tekosyynä ja veti pitkän tikarin esiin.

"Minä opetan sinua tarkkailemaan meitä!", hän huusi poikkeavalla murteella ja lähti nopeaan tahtiin kävelemään uhriaan kohti. Mies häkeltyi tilanteesta, mutta pääsi kuitenkin ajoissa pystyyn ja ehti vetää oman tikarinsa esiin. Puheensorina hiljeni ja ihmiset tungeksivat kauemmaksi miehistä.

Samaan aikaan Markwart oli rohkaissut mielensä ja katkaissut yhden palkkasoturin rahapussin nyörit. Hän ei kuitenkaan onnistunut nappaamaan pussia käteensä, ennen kuin se osui äänekkäästi lattiaan. Markwart pelästyi sen verran pahasti, että ei ehtinyt paeta suuri kokoista sotilasta, joka taas pääsi tilanteen tasalle nopeammin ja ehti tarttua Markwartin käteen ja ennen kuin Markwart edes tajusi tilannetta, hän sai voimakkaan nyrkin iskun suoraan kasvoihinsa.

Lähdimme tunkeutumaan väkijoukon - joka oli tuppautunut ympärillemme - läpi. Verenhimoinen sotilas kääntyi katsomaan mitä hänen takanaan tapahtui ja silloin lainvalvoja käytti tilaisuutta hyväkseen ja syöksyi hänen kimppuunsa selustasta. Tikari upposi nopeasti syvälle kohteensa munuaisiin. Kipu näkyi uhrin kasvoilta, kun hän vaipui polvilleen. Silloin loput palkkasoturit hapuilivat aseitaan, valmiina käymään joukolla lainvartijan kimppuun.

Meitä ei oikeastaan kiinnostanut lainvartijan kohtalo, mutta tarvitsimme Markwartia, joka oli edelleenkin suurikokoisen sotilaan otteessa. Markwart oli juuri ja juuri tajuissaan, mutta ei ollut sellaisessa kunnossa, että pystyisi mitenkään puolustautumaan. Lainvartija toimi kuitenkin hyvänä hämäyksenä sillä aikaa, kun pelastimme Markwartia.

Sotilaita oli haavoittuneen - joka jotenkin edelleen pysyi polvillaan - ja Markwartia pitelevän lisäksi kolme, jotka kaikki näyttivät kokeneilta taistelijoilta. Gerlach taas ei ollut mitenkään hyvä aseenkäsittelija, vaikka hänelle hieman kenttäkokemusta olikin, joten käytännössä meitä oli vain minä ja Kapteeni. Tilanne ei näyttänyt kovin hyvältä. Ainoa toivomme oli yllätys ja siitäkään tuskin olisi paljon iloa.

Kapteeni pääsi meistä ensimmäisenä väkijoukon läpi. Hän pääsi yhden sotilaan taakse ja iski häntä kaikin voimin aseellaan päähän. Miehen kallo ei kestänyt iskua ja hän romahti maahan kuolleena. Kapteenin ase tarttui kalloon kiinni ja hän menetti arvokkaan hetken sitä irroittaessaan. Vastapuoli käytti tuon hetken hyväkseen ja yksi sotilaista - hänkin melko suurikokoinen ja mahasta päätellen melko painava - juoksi päin Kapteenia, niin että he molemmat lensivät pitkän matkaa lattiaa pitkin. Toisaalla sotilas, joka oli Markwartin kimpussa, irrotti otteensa, jolloin Markwart tippui mätkähtäen alas.

Tilanne alkoi näyttää meille edullisemmalta. Kapteeni piti puolensa yllättävän hyvin painiessaan lattialla ja meitä oli nyt kolme - lainvartija mukaanlukien - kahta vastaan.

Hetkeen mitään ei tapahtunut, paitsi painijoiden välillä, mutta sekään ei tuntunut johtavan mihinkään. Tuijotimme toisiamme tiiviisti. Minä ja Gerlach olimme kahden miehen välissä, mutta toinen miehistä taas oli meidän ja lainvartijan välissä.

Lopulta Markwartin tiputtanut puhui samalla oudolla aksentilla kuin edesmennyt toverinsa. "Wolfgar! Thorbror! Lähdetään, emme voi täällä enää mitään." Painija päästi otteensa ja molemmat miehet perääntyivät puhujan luo meitä aktiivisesti tarkkaillen. Kapteeni nousi pystyyn ja irrotti aseensa kallosta. "Me tapaamme vielä ja se ei tule olemaan kaunista," puhuja jatkoi, kun he lähtivät majatalosta.

Kuului yleinen huokaus ja tilanne vapautui jälleen. Lainvartija vaikutti kiitolliselta, mutta emme tunteneet oloamme kovin turvalliseksi majatalossa ja meidän täytyi myös varmistaa, että sotilaat eivät ryövänneet tai tuhonneet omaisuuttamme tallissa. Nostimme yhteistuumin Gerlachin kanssa Markwartin lattialta ja raahasimme hänet mukanamme. Hänen nenästään valui verta ja se näytti murtuneen iskusta.

Liikuimme hitaasti ja varovasti pimeydessä, jotta meitä ei päästäisi yllättämään. Pelko matkan aikana oli aiheeton, mutta kun pääsimme perille huomasimme Terreroksen kadonneen. Paikalla näkyi hieman kamppailun merkkejä ja Anselmus makasi maassa verisenä. Sitä oli isketty jollain päähän, mutta se oli vielä hengissä. Sen silmälasit olivat sirpaleina maassa.

Laskimme Markwartin maahan tutkiaksemme paremmin tilannetta ja Anselmusta. Lyhyt kamppailu oli selvästikin käyty ja ilmassa oli omituinen pistävä haju.

"Terreros on tainnutettu jollain myrkyllä", totesi Gerlach poissaolevasti, "haju paljastaa sen. En tunnista tuoksua entuudestaan, mutta vahvaa aine on, jos se on tainnuttanut Terreroksenkin näin helposti." Vahvaa aine varmasti oli, sillä itseänikin huimasi hieman.

Kaivelimme Markwartin - joka oli edelleenkin toimintakyvytön - pusseja löytääksemme jotain, millä hoitaa häntä ja Anselmusta. Löysimme erilaisia yrttejä ja jauheita. Meillä ei ollut varsinaista tietoa mitä mikin niistä teki. Osa saattoi olla hyvinkin myrkyllisiä. Yrttejä tonkiessamme Anselmus yhtäkkiä tunki kärsänsä sekaamme. Näytti siltä kuin se ei olisi koskaan haavoittunutkaan. Se oli edelleen veren peitossa, mutta haavat olivat umpeutuneet ja sen käveli kuten aina ennenkin.

Hämmästelimme vielä nopeaa parantumista, kun se alkoi piirtää jotain maahan. Se näytti kirjoitukselta, jossa luki Clemens ja sitä seurasi nuoli, joka osoitti metsään.

"Paras varmaan uskoa sitä", totesi Kapteeni ja nosti aseensa toista olkapäätä vasten.

"Pitäisikö jonkun jäädä vahtiin?" kysyi Gerlach.

"Jää sinä", käski Kapteeni, "Werhner, sinä tulet mukaani. Etsimme Clemensin käsiimme ja lopetamme hänen uransa siihen paikkaan."

Seurasin Kapteenia nuolen osoittamaan suuntaan. Katsahdin taaksemme jääviä tovereitani. Ryhmän hajoaminen pelotti minua. Ennen Ulrichin kuolemaa meitä oli ollut kymmenen eläimet mukaan lukien, yksitoista, jos otetaan Isobel huomioon. Nyt olimme kahden Kapteenin kanssa pimeässä metsässä etsimässä sadistista mielipuolta ilman mitään käsitystä siitä mistä meidän pitäisi edes aloittaa. Kapteeni näytti tyyneltä. Ehkä hän tiesi jotain mitä minä en tai ehkä hän oli jo alistunut tulevaan kuolemaansa.

Olimme kuitenkin onnekkaita. Kuulimme ähkintää, kuin mieheltä, joka tekee raskasta työtä. Seurasimme ääntä, mutta pidimme itse ilmeisesti liikaa meteliä, sillä ääni loppui.

Jatkoimme etenemistä, nyt kuitenkin hieman varovaisemmin. Uskoimme vakaasti suuntaavamme oikeaan suuntaan, vaikka meillä ei ollut varsinaista tietoa asiasta pimeässä metsässä. Kompastelimme esteisiin ja kaaduin lopulta mahalleni. Kun mätäs johon kompastuin ähkäisi myös, tajusin löytäneeni Terreroksen. Edelläni kulkenut Kapteenikin pysähtyi, kun päästin matalan vihellyksen.

Epäonneksemme Kapteeni ei ollut ainoa, joka kuuli vihellykseni. Suurikokoinen mies syöksyi salamannopeasti pusikoista Kapteenin kimppuun. Näin vain varjoja, mutta se riitti paljastamaan, että miehet rojahtivat maahan ja kieriskelivät siellä aikansa. Terreros takertui minuun voimakkailla käsillään, joten en päässyt ylös. Kapteeni kiljahti kivusta, samoin hänen vastustajansa. Lopulta toinen miehistä nousi ylös. Hän oli Kapteenia isompi, joten se oli väijyttäjämme.

Pääsin lopulta ylös, kun Terreros hieman rauhoittui tajuttuaan kuka minä olin. Kiirehdin katsomaan Kapteenia, joka oli saanut haavan kylkeensä.

"Seuraa häntä ja tapa hänet!", hän karjui.

Epäröin hetken, koska hän tarvitsi apua, eikä Terreroksesta olisi siihen.

"SE OLI KÄSKY!!", Kapteeni huusi sellaisella voimalla, että kaikki majatalon asukit heräsivät varmasti. Tällä kertaa en jäänyt epäröimään, vaan syöksyin suuntaan, johon olin nähnyt miehen menevän.

En saavuttanut häntä, mutta pimeydessä näin silmäkulmassani hetken valoa. Lähdin nyt sitä kohti. Huomasin himmeän valon tulvivan maassa olevan oven raoista. Ovi oli lukittu sisältäpäin, mutta se ei minua juuri haitannut, sillä se oli sen verran mädäntynyt, että terävä potku riitti murentamaan siihen itselleni riittävän aukon.

Oven takana oli pieni avoin tila. Siellä makasi muutamien kahleiden keskellä Clemens. Hän oli haavoittunut. Kapteeni oli ilmeisesti osunut häntä kylkeen veitsellään.

Kävelin hänen luokseen. Hän oli tajuissaan, mutta liian heikko verenhukasta puolustautuakseen, joten kohotin aseeni ja iskin häntä useita kertoja päähän, kunnes lattia oli täynnä verta ja aivoja.

Rauhoituttuani tutkin luolaa hieman tarkemmin. Jo nopealla vilkaisulla huomasin seiniä koristavat hiustukot. Niitä oli kaikenvärisiä ja pituisia. Osa oli veren tahraamia, monissa oli muita nesteitä. Luola haisi siltä, kuin kukaan ei olisi vuosiin käynyt täällä. Lattialla oleva pölykin paljasti sen olleen pitkään käyttämätön. Valaistuksena oli ainoastaan pieni soihtu.

En aikonut jäädä tilaan kovin pitkäksi aikaa, vaan päätin palata takaisin majatalolle. Minulla ei kuitenkaan ollut selvää tietoa suunnasta, joten päätin jäädä paikoilleni nukkumaan aamuun asti.