13. Luku

Emme viivytelleet pidempään, vaan heti kun olimme saaneet kaiken tarvitsemamme reppuihin, Kapteeni antoi lähtökäskyn. Alkoi hapuileva eteneminen pimeässä. Jatkoimme samaan suuntaan kuin olimme kulkeneet aiemminkin. En tiennyt oliko se järkevää, mutta eipä meillä muutakaan vaihtoehtoa ollut.

Kuljimme pitkään hiljaa. Ei ollut mitään syytä sananvaihtoon. Etenimme yllättävän hyvää vauhtia, vaikka jouduimmekin jatkuvasti varomaan askeleitamme, kun emme nähneet juuri mitään. Kuutamo oli kirkas ja taivas pilvetön, joten emme taivaltaneet aivan täydellisessä pimeydessä.

Olimme kävelleet ehkä noin tunnin, ehkä jopa kaksi, kun näimme valoa edessäpäin. "Muistakaa, että ne demonit eivät toimi pimeässä," sanoi Markwart, "luulenpa siis, että Ephraim tovereineen on tuolla."

En aivan ymmärtänyt Markwartin näkemystä. Valohan saattoi olla siellä monista eri syistä. Se saattoi olla minkä tahansa matkalaisen nuotio. Olihan täälläpäin liikkeellä juuri nyt monia kauppiaita, jotka olivat olleet torilla. Ehkä joku heistä jäi syystä tai toisesta tänne tienvarrelle yöksi. Myönnän kyllä toivoneeni itsekin, että löytäisimme Ephraimin ja voisimme sitten palata takaisin.

Kapteeni päätti, että etenemme varovasti valon luo ja tutkimme sen lähteen ennen kuin päätämme mitään. Hän oli ilmeisesti saamassa osan terveestä järjestään takaisin.

Lähetyimme valoja pimeyden turvin yrittäen välttää kaikkia ääniä. Kun lähestyimme valoa, huomasimme sen koostuvan neljästä eri suuresta nuotiosta. Päättelin siis, että siellä olisi suurempikin joukko ihmisiä ja olin valmis jättämään tämän tähän, mutta Kapteeni oli toista mieltä.

"Otamme ensin tarkalleen selvää keitä siellä on," hän murahti hiljaa.

Jatkoimme siis matkaa. Pian paljastui, että Kapteeni oli oikeassa päätöksensä suhteen. Neljästä kokosta huolimatta leirissä oli vain yhdet vankkurit. Aivan kokkojen muodostaman neliön keskellä seison selkä selkää vasten Ephraimin kaksi demonisoturia vahdissa. Maassa makasi kaikkiaan neljä nukkuvaa henkilöä.

Yksi oli tietysti Ephraim, lopuista emme olleet varmoja. Oli täysin mahdollista, että yksi niistä oli panttivanki, mutta sekin jätti vielä kaksi selittämättä ja kaikki olivat niin hyvin kietoutuneita huopiinsa, että emme nähneet heidän kasvojaan.

"No, mitä teemme?" kuiskasin.

"Tapamme heidät, tietysti," vastasi Kapteeni.

Markwart ei pitänyt ilmeisesti ajatuksesta yhtään sen enempää kuin minäkään. "Emme voi vain hyökätä sinne. Emme tiedä miten tuollaisen soturin voi tappaa. Tai tuhota. Tai karkoittaa."

"Yksi sellainen kuoli tykinkuulaan, joten ei niiden tappaminen aivan mahdotonta voi olla," sanoi Kapteeni.

"Mistä hankimme sellaista voimaa juuri nyt?", kysyin hieman ivaillen.

"On toinenkin tapa," sanoi Markwart.

Katsoimme häntä kysyvästi.

"Eikö kukaan kuuntele minua? Olen jo ainakin kahdesti kertonut niiden heikkoudesta?"

"Niin, aivan, se pimeysjuttu," sanoi Kapteeni.

"Mutta miten voimme käyttää sitä hyväksemme?"

Markwart kohautti harteitaan ja lähti hiipimään poispäin leiristä. Lähdin seuraamaan häntä ja Kapteeni tajusi pian tilanteen ja tuli myös perässä. Hän ei varmasti pitänyt tilanteesta yhtään ja näyttikin kihisevän suuttumuksesta, kun olimme päässeet hieman kauemmas ja uskaltauduin katsomaan taakseni.

"Miksi ette hyökänneet kanssani, niin kuin oli tarkoitus," murisi Kapteeni.

"Se olisi ollut hullua. Hyvä mies, sinähän olet haavoittunut" vastasi Markwart rauhalliseen sävyyn, "sitä paitsi minulla on suunnitelma."

"Sen on parempi olla hyvä," totesi Kapteeni, joka ei näyttänyt pitävän siitä, että hänen haavastaan muistutettiin. Se paljasti ikävällä tavalla hänen inhimillisen puolensa.

"Seuratkaa vain, niin selitän sen teille," sanoi Markwart ja lähti jatkamaan matkaa tietä pitkin. Kapteeni näytti hieman hölmistyneeltä, mutta seurasi kuitenkin ja minä tulin viimeisenä, kunhan olin ensin tarkistanut, että kukaan leirissä ei ollut huomannut meitä.

Yö oli kolea, enkä saanut nukuttua taaskaan juuri yhtään unta. Väsymys alkoi jo painaa. Markwartiin se ei näyttänyt vaikuttavan, mutta Kapteeni alkoi nuokkua uhkaavasti. Niinä lyhyinä hetkinä joina nukuin, uneksin erään hotellin pehmeistä patjoista ja puhtaista lakanoista. Olimme vierailleet siellä erään harvinaisen hyvin menneen sotaretken jälkeen ja vaikka en edes pystynyt nukkumaan patjalla, koska se oli niin paljon pehmeämpi kuin mihin olin tottunut, se palasi mieleeni kiduttamaan minua aina tällaisina hetkinä. Uni teki heräämisestä aina hieman vaikeampaa.

Yritin nukkua puun alla tien varrella. Kapteeni nojasi puuhun yrittäen pysyä hereillä ja Markwart istui puussa ja vahti tietä kuin petolintu. Juuri kun pääsin unen makuun, Kapteeni potkaisi minua aivan liian lujaa kylkeen. Se auttoi minut kyllä nopeasti pystyyn, mutta olisin mieluusti valinnut toisenlaisen herätyksen.

Ponnahdin siis pystyyn ja huomasin nopeasti aurinkoa katsomalla, että oli melkein keskipäivä.

"Missä ne viipyvät?" kysyin.

"Siellähän ne tulevat," vastasi Markwart puusta, "ja jos olisit ollut tarkkaavainen viime yönä, olisit huomannut, että heitä hidasti pyörärikko vankkureissa."

En kommentoinut tuota mitenkään. Tavallaan olin tyytyväinen siihen, että ainakin yksi etappi tätä takaa-ajoa olisi pian ohi. Sitten olisimme tappaneet jo neljä ja vain viisi oli enää jäljellä. Piilouduimme Kapteenin kanssa metsän aluskasvillisuuteen kymmenisen metriä ennen Markwartia. Näimme hyvin lähestyvän ryhmän. Ensimmäisinä kulkivat demonisoturit, kuten Markwart oli ennustanut. Niitä seurasi kaksi muuta soturia kävellen. Ne olivat Wolfgar ja Thorbror. Jouduimme siis heidän kanssaan taisteluun jo kolmantena päivänä peräkkäin. Parivaljakon takana tulivat vankkurit, joita ajoi Ephraim. Hänen vierellään istui nuorukainen, joka oli ilmeisesti Nestor.

Ephraim ja Nestor olivat syventyneet keskusteluun, mutta juuri kun he olivat tulossa meidän kohdallemme. Ephraim pysäytti äkkiä vankkurit. "Seis, suojelkaa minua!", hän huusi.

Ensi alkuun kukaan henkivartijoista ei näyttänyt tekevän elettäkään, joten Ephraim tönäisi pojan tieltään ja juoksi kahden elävän soturin luokse. Samalla hetkellä demonisoturit tajusivat missä mennään ja kääntyivät herransa puoleen suojellakseen tätä, mutta juuri silloin Markwart päätti käynnistää suunnitelmansa.

Hän heitti suuren vaatteen, jonka olimme parsineet yön aikana kasaan viitoistamme demonien päälle. Hän osui hyvin ja onnistui peittämään molempien päät. Soturit jähmettyivät paikalleen.

Päätimme siis Kapteenin kanssa käydä hyökkäykseen ja syöksyimme piilostamme Ephraimia kohti. Hänen jäljellä olevat soturinsa pelästyivät nähdessään jälleen meidät. Meillä oli täydellinen henkinen ylivoima, joten Kapteeni päätti käyttää sitä hyväkseen. Hän viittasi minut pysähtymään.

"Teidän ei kannata taistella meitä vastaan, olette jo hävinneet kahdesti", hän sanoi miehille, "Luovuttakaa Ephraim meille, niin annamme teidän poistua ilman ongelmia."

Ephraim kääntyi demoneidensa puoleen, mutta Markwart oli onnistunut hiiren hiljaa pääsemään niiden ja Ephraimin väliin. Hän seisoi siinä valmiina toimintaan kuin kissa, tuijottaen Ephraimia tiukasti silmiin.

Paniikissa Ephraim tönäisi toista sotureistaan meitä kohti. Hän käytti kuitenkin liikaa voimaa ja pelosta jäykkä mies kaatui tömähtäen maahan. Samassa Ephraimin huulesta purskahti verta. Hän kokeili sitä kädellään ja huomasi kauhukseen vuotavansa verta. Kun maassa ollut mies nousi, näin, että hänenkin huulensa oli rikki. Hän oli ilmeisesti lyönyt sen maahan. Emme tienneet miten Ephraim oli saanut omansa. Se näytti kiinnostavan erityisesti Markwartia, joka ei huonon kulman takia kunnolla nähnyt mistä oli kysymys.

Wolfgar ja Thorbrorkin tuijottivat Ephraimia, joka oli nyt etsi pakotietä kauhuissaan. Kapteeni viittasi kahta miestä kohti ja käytimme tilaisuutta hyväksemme. Tapoimme heidät yksissä tuumin, eikä heistä ollut mitään vastusta.

Ephraim oli äkkiä täysin rauhallinen. Hän tarkkaili meitä varovasti kulmiensa alta. Hänen huulilleen ilmestyi viekas hymy. Hän mutisi jotain itsekseen, josta emme saaneet mitään selvää. Pian hän puhui minulle suoraan: "Werhner. Poikaseni, sinä haluat mukavuutta ja elintasoa. Voin luvata sen sinulle. Tapa vain Kapteeni ja se kaikki on sinun."

Kapteeni katsoi minua epäluuloisesti. Tuuli tuntui yltyvän uhkaavasti. Markwart huusi: "Älkää kuunnelko häntä! Hän yrittää varastaa sielunne!"

Ephraim oli oikeassa, mutta halusin myös pitää sieluni, joten jatkoin matkaani eteenpäin. Tuuli yltyi edelleen ja se alkoi peittää ääniä. Minusta tuntui, että sää ei ollut normaali. Markwart huusi edelleen, mutta en enää saanut selvää, hän sanoi jotain ajan pelaamisesta, mutta en tiennyt mitä hän tarkoitti. Kuulin kuitenkin Ephraimin äänen kumman selvästi. Hän puhui nyt suoraan Kapteenille: "Ehrhart, veljeni. Haluat mainetta ja kunniaa, aivan kuin muinaiset sankarit. Minun tappamiseni ei siinä auta, eikä heistä ole sillä tiellä apua. Liity minuun ja järjestän sinulle sellaisen armeijan, jonka edessä koko maailma tulee kalpenemaan. Historia muistaa sinut aina."

Kapteeni näytti epäilevän hetken. Hän katsahti minuun anteeksipyytävästi ja nosti aseensa. Pelkäsin sillä hetkellä elämäni puolesta enemmän kuin pitkään aikaan. Kun Kapteeni kääntyi takaisin Ephraimin puoleen, tällä oli jo jotain uutta meidän hidastamiseksemme.

"Ette varmaankaan tiedä, että yksi joukostanne on jo myynyt sielunsa", hän hymyili ovelasti, "ettekä saakaan tietää kuka se on, jos ette lupaa päästää minua turvaan."

Tuuli oli yltynyt sellaiseksi, että alkoi olla hankalaa pysyä pystyssä. Erityisesti Ephraim suuressa kaavussaan oli tuulen armoilla. Hänen vankkurinsa eivät pysyneet enää pystyssä, vaan lensivät Ephraimin takaa. Toinen hevosista oli edelleen niissä kiinni, eikä varmaankaan selvinnyt hengissä. Toinen oli päässyt onnekseen irti valjaista.

Ongelmia aiheutti kuitenkin se, että tuuli vei vaatteen, joka oli suojellut meitä demoneilta. Ne olivat jälleen valmiita toimimaan ja samassa tuuli tyyntyi normaaliin.

Ephraim hymyili julmasti. "Minulla on teille uusi tarjous: Kävelkää pois ja unohtakaa minut tai kuolette kaikki."

Markwart ei aikonut totella, vaan hyökkäsi Ephraimin kimppuun härän raivolla. Ephraim onnistui saamaan hänen asekätensä kiinni ja yritti vääntää aseen Markwartin kädestä pois, mutta Markwart oli varautunut ja upotti toisessa kädessään olleen veitsen Ephraimin kurkkuun.

Ephraim valahti maahan. Hän korisi jotain hetken, mutta menetti sitten tajuntansa. Markwart sylkäisi hänen päälleen ja lähti sitten juoksemaan henkensä edestä katsahdettuaan takanaan lähestyviä demoneita.

Valmistauduimme Kapteenin kanssa taistelemaan niitä vastaan, vaikka meillä ei oikeastaan ollut tietoa miten sen tekisimme. Se ei kuitenkaan ollut tarpeen, sillä pian demonit lyhistyivät kasaan.

"Toivoinkin noin käyvän, kun Ephraim on kuollut," sanoi Markwart.

Katsoimme häntä ihmeissämme.

"Otit aika ison riskin," sanoin.

"Ei hän ottanut. Ephraim ei olisi antanut meidän lähteä, demonit olisivat seuranneet meitä ikuisesti," vastasi Kapteeni.

Varmistimme vielä, että Ephraim, Wolfgar ja Thorbror olivat kuolleet. Silloin muistin Nestorin. Häntä ei näkynyt missään, joten menin vankkureille etsimään häntä. Siellähän hän olikin. Hän oli tehnyt virheen ja mennyt vankkureiden sisälle suojaan. Sinne hän oli sitten jäänytkin vankkureiden lennettyä ja hänen jalkansa olivat jääneet suuren arkun alle. Ne olivat todennäköisesti murtuneet.

Nestor oli vielä tajuissaan, vaikkakin vaivoin. Hän katsoi minua anoen.

"Ei silminnäkijöitä?" huudahdin ulkona odotteleville Markwartille ja Kapteenille.

"Ei silminnäkijöitä," vastasi Kapteeni.

Nostin aseeni ja löin Nestoria päähän. Hän yritti puolustautua parhaansa mukaan ja ehti saada kätensä väliin, mutta toisella iskulla murskasin hänen kallonsa.

Puhdistin aseeni vankkureiden kankaaseen ja aloin tutkiskella ympäristöäni. Kaikki oli sekaisin ilmalennon jäljiltä. Yksi ruutinassakka oli auennut ja levittänyt sisältönsä ympäriinsä. Niitä oli kuitenkin lisääkin. Ja kun oli ruutia, niin oli varmasti jotain mihin käyttääkin sitä. Pienen kaivelun jälkeen löysin yhdestä arkusta muutaman pistoolin ja yhden musketin. Kuuliakin oli pienen tynnyrin verran, eli enemmän kuin tarpeeksi. Ruutia meillä oli toki omastakin takaa, mutta muuten meillä oli kyllä käyttöä lisätulivoimalle.

Eivätkä löydöt todellakaan päättyneet siihen. Ephraimilla oli kaapunsa sisään kudottuna selvää rahaa. Kolikoita oli meidän tarpeisiimme todella pitkäksi aikaa. Ehkä jopa kunnon hotellihuoneeseen. Ephraimilla oli myös arkullinen velkakirjoja. Jos olisimme voineet jotenkin lunastaa ne, olisimme voineet elää kuin kuninkaat. En voinut käsittää miksi Ephraim eli näin ankeasti, mutta se ei varmaankaan ollut minun ongelmani.

Vankkureissa oli myös runsaasti ruokaa: paljon erilaisia hilloja, lammasta, sikaa, nautaa, leipää ja jopa joitakin hedelmiä. Nautimme niistä kunnon aamiaisen. Hedelmät söimme heti ja pakkasimme lihaa parhaamme mukaan reppuihimme. Onneksi meillä oli vielä yksi hevonen, vaikka saimmekin juosta sen perässä hetken, ennenkuin saimme sen kiinni. Eikä Kapteenista ollut takaa-ajossa iloa. Pakkasimme sen selkään reilun annoksen lihaa ja hilloja. Hillot olivat oiva vaihtoehto normaalisti ankeaan ruokavaliollemme. Kyllähän tekin kaipaatte jotain makeaa aina silloin tällöin. Hillot olivat todellinen ylellisyys meidän kaltaisille kulkureille.

Vankkureiden sisäpuoli oli täynnä viivoja, se muistutti niin sanottua tukkimiehen kirjanpitoa. Se vaikutti aika alkeelliselta verrattuna Ephraimin muuten järjestelmälliseen kirjanpitoon ja herätti siksi erityisesti huomioni. Viivoja oli satoja. En keksinyt niille mitään selitystä, eikä mitään vihjeitäkään ollut.

Jokin kuitenkin kiusasi minua ja kun olimme lähteneet liikkeelle, tartuin Kapteenin hihaan ja annoin Markwartin ottaa etumatkaa hevosen kanssa.

"Kapteeni, Ehrhart. Et kai tosissasi aikonut kuunnella Ephraimia?" kysyin.

Kapteeni ei vastannut, hän vain katsoi pois.

"Haluan tietää. Minulla on oikeus tietää."

"Onko sillä väliä? Se ei tule kuitenkaan tapahtumaan," Kapteeni sanoi huokaisten.

Sillä oli väliä ja oikeastaan olin saanut vastaukseni. Välillämme vallinnut luottamus oli mennyttä. Markwart katsahti taakseen huolestuneena. Hänkin näytti ymmärtävän tilanteen. Loput paluumatkasta tuijotimme vain tietä ja olimme hiljaa.