14. Luku

Ehdimme melko nopeasti takaisin leiriimme, jossa Gerlachilla oli jo mennyt hermot Terreroksen kanssa. Terreros ei yleensä jaksanut pysyä paikoillaan kun oli hermostunut ja Gerlachilla oli omasta mielestään parempaa tekemistä kuin seurata Terreroksen tekemisiä. Lopputulos oli yleensä se, että Terreros päätyi itkemään johonkin sopivan suojaisaan paikkaan ja Gerlach katui koko asiaa, mutta ei voinut tunnustaa sitä Terrerokselle.

Anselmus oli tehnyt joitain laskelmia maahan suurilla merkeillä. Niitä oli suunnilleen koko mutaisen, aution torin verran. En ymmärtänyt niistä juuri mitään. Tunsin sentään muutaman symbolin, kuten numerot ja yhteen- sekä vähennyslaskujen merkit. Gerlach ehkä tiesi mitä ne olivat, mutta ei puhunut mitään ja vältteli kysymystä. Syy tähän oli meille yhtä arvoitus kuin laskelmat. Terreroksesta ei tietenkään ollut mitään apua.

Emme aikoneet enää aikailla täällä, vaikka väsymys painoikin. Markwartia se ei tuntunut haittaavan. Kapteeni käski meidät heti liikkeelle kun vankkurit olivat kunnossa. Tukin runtelema jalkani oli pitkän kävelyn jäljiltä huonossa kunnossa. Se oli todella kipeä, eikä sietänyt juuri astumista.

Olinpaikastamme lähti tie luoteeseen ja arvioimme sen olevan juuri nyt paras reittimme. Säästäisimme hyvällä onnella päiviä matkassa. Ongelmana oli, että Symeon ei ollut palannut, eikä meillä siksi ollut tarkkaa tietoa minne meidän pitäisi mennä. Saattoihan myös olla, että se ei löytäisi meitä, koska olimme lähteneet toiselle reitille. Kapteeni oli sitä mieltä, että emme voineet rajoittaa toimintaamme linnun ehdoilla. Markwart yritti sanoa, että Symeon ei ole aivan tavallinen lintu, mutta siitä ei juuri ollut apua.

Lähdimme siis kiireesti matkaan. Tie oli vielä huonompi kuin tiet täälläpäin yleensä, joten matkan aikana nukkumisesta ei tullut mitään. Käytin aikaani siis pistoolien puhdistamiseen ja tutkiskeluun. Ne kiinnostivat minua jossain määrin ja halusin oppia käyttämään niitä. Olin lainannut hevoseni Gerlachille, joka halusi jostain syystä liikkua ensimmäisenä. Itse istuin vankkurien takaosassa.

Tuijotin työskennellessäni Isobelia, joka oli kiinnitetty vankkureihin. Tulin ajatelleeksi, että raahaammeko me sitä jostain muustakin syystä mukana, kuin siitä, että Gerlachilla oli omituinen suhde tykkiin. Olihan se toki arvokas, mutta oli siitä myös paljon haittaa retkellämme. Tuskin pääsisimme käyttämään sitä enää.

"Älä edes ajattele sitä," kuului takaani. Se oli Markwart, vaikka minulla oli aluksi vaikeuksia tajuta sitä murtuneen nenän takia.

"Miksi en? Emme tarvitse sitä mihinkään."

"Miten niin emme tarvitse? Sehän on tämän ryhmän sielu. Meitä ei olisi edes olemassa ilman sitä. Se saattaa olla Gerlachille rakkaampi kuin meille muille, mutta se on sentään hänen lapsensa ja ainoa lapsi, jonka hän tulee koskaan saamaan." Markwart oli ilmeestä päätellen tosissaan. En täysin ymmärtänyt mitä hän yritti sanoa. Enkä varmasti ollut samaa mieltä, mutta hän oli maagikko - tai ainakin piti itseään sellaisena - ja siten saattoi tietää ja ymmärtää monia asioita, joista minulla ei ollut aavistustakaan.

Käänsin siis huomioni kokonaisuudessaan pistooleihin. Päätin kokeilla niitä. Olin joskus vuosia sitten viimeksi ampunut pistoolilla. Se on melko yksinkertaista, joten ei tuottanut minkäänlaisia vaikeuksia muistella miten se tapahtui. Täytin pesän ruudilla ja panin kuulan paikalleen. Sitten ei kuin sytytys ja laukaisu. Tähtäsin fasaania muistuttavaa lintua. En osunut, vaan lehdet heilahtivat muutaman metrin päässä kohteestani - joka säikähti ja lähti lentoon - merkkinä kuulan iskeytymisestä niiden läpi. Meteli oli hirvittävä, savu täytti vankkurit ja hevoset pillastuivat. Olisin varmasti voinut pohtia asiaa hieman ennenkuin toimin. Käytin ilmeisesti aivan liikaa ruutia.

Kapteeni säpsähti ohjaajan paikaltaan ja Markwart suojautui heti vankkureiden sisällä. Gerlach sai nopeasti Myrskytuulen hallintaan, muut hevoset olivat jo sen verran tottuneita tykkituleen, että niilläkään ei mennyt kauaa rauhoittua. En voinut olla nauramatta, vaikka muiden ilmeet olivatkin vakavat. Terreros ilmestyi jostain pelokkaana taakseni.

"Älä tee noin!", Gerlach huusi, "Kerrot kaikille sijaintimme!"

"Sehän olisikin paha juttu, jos kaikki seudun kanit lähtisivät hyökkäämään!", huusin takaisin nauraen. Tosiasiassa huolestuin kyllä hieman. Emme olleet vielä kovin kaukana sodasta, vaikka sen päänäyttämöt olisimmekin jättäneet kauan sitten taaksemme. En halunnut tiedustelupartioita tänne kyselemään turhia. Meidän vastauksemme tuskin tyydyttäisivät. Vaikka Kapteeni olikin hyvä valehtelija, tykki jota raahasimme mukanamme ei koskaan herättänyt luottamusta. Olisihan meillä tietysti sellaisessa tilanteessa mahdollisuus yrittää liittyä uudestaan armeijaan, mutta se taas olisi haitannut suurta tehtäväämme.

Gerlach katsahti minuun suuttuneena, mutta jatkoi sitten mitään sanomatta matkaa. Muutaman sadan metrin päässä oli kylä, mikä ei helpottanut asemaani yhtään. Kylä oli sen verran sivussa tiestä, että se ei näkynyt vielä ampuessani. Markwart pudisteli päätään minulle hymyillen. Tunsin itseni täydelliseksi typerykseksi.

Kylässä oli hiljaista. Muutama muita rohkeampi mies oli uskaltautunut jäämään ulos tarkkailemaan tilannetta aseista käyvien työkalujen kanssa. Kylä oli muutenkin pieni, vain kymmenisen kappaletta pieniä surkeita mökkejä ja niiden satakunta likaista asukasta, jotka tarkkailivat meitä varovasti piiloistaan. Asukkaat näyttivät nälkiintyneiltä, vaikka alue yleisesti tunnettiin hedelmällisenä. Saattoi olla, että jokin armeijakunta oli ryöstänyt kaikki kylän ruuat ja se ei parantaisi asemaamme täällä. Näytimme edelleenkin palkkasotureilta.

Olimme jo aikeissa jatkaa pikimmiten matkaamme, mutta Markwart ei halunnut lähteä. Häntä näytti kiinnostavan suuresti eräs talo, joka ei poikennut muista kuin hieman suuremman kokonsa puolesta.

"Mikä hätänä?", kysyin häneltä.

"Haluan käydä tuolla sisällä", hän vastasi ja lähti enempiä selittelemättä taloa kohti.

Talonpojat kavahtivat lähestyvää soturia ja nostivat aseitaan. Markwartia ei kiinnostanut, vaikka maalaiset olivat varmasti valmiita tappamaan hänet. Gerlach yritti laukaista tilanteen lahjoittamalla kyläläisille tynnyrin suolakalaa ja näytti onnistuvankin. Kapteeni viittoi minua seuraamaan Markwartia samalla, kun kyläläiset ahnehtivat suihinsa kalaa.

Seurasin Markwartia taloon. Alkuun mikään ei näyttänyt mitenkään erikoiselta. Talon sisäpuoli oli vain suuri tupa, jota ei ilmeisesti ollut käytetty vuosikausiin. Kaikki oli paikoillaan ja kaikkialla oli paksu pölykerros. Vain huoneen keskellä näytti olevan alue, jossa ei ollut pölyä.

"Katso", sanoi Markwart ja ojensi minulle jotain pientä, minkä oli nostanut lattialta. Se oli pölynpeittämä kuivunut kärpäsen raato. En ymmärtänyt mitä erikoista siinä oli, eikä Markwart vaivautunut selittämään. Huomasin kuitenkin, että talon lattialla oli satoja kuolleita kärpäsiä, mutta eläviä ei näkynyt missään.

Markwart oli ehtinyt tutkimaan jo jotain muuta. Nyt hänen mielenkiintonsa kohteena oli pitkäjalkainen kehto. Se ulottui hänen vyötärönkorkeudelleen. Markwart näytti vaipuneen ajatuksiinsa. Ajattelin kysyä häneltä uudelleen kärpäsestä - tai kärpäsistä - , mutta kun näin mitä kehdossa oli, kysymykseni sai jäädä. Kehdossa jotain, mikä muistutti huutavaa lasta, mutta se ei ollut elollinen, ainakaan enää. Se näytti kuin kuivatulta.

Näky sai minut voimaan pahoin ja oksensin lattialle. Järkytyin yhä enemmän kun näin oman oksennukseni kuivuvan silmissäni. Neste näytti kuin pakenevan siitä. Joku tarttui käteeni ja kiskaisi minut mukaansa. Helpotuksekseni se oli Markwart. Hän johdatti minut ulos talosta. Rojahdin maahan istumaan. Koko kylä oli kerääntynyt talon ulkopuolelle ja he näyttivät hämmästyneiltä, kun tulimme talosta ulos. Ilmeisesti niin ei yleensä käynyt, kun joku sisään meni.

"Mitä te olette tehneet?", Markwart huusi raivoissaan kyläläisille. He vain katselivat meitä hieman nolostuneina. Jotkut vanhemmista kyläläisistä vaikuttivat suuttuneilta. Heitä oli yllättävän vähän nuorempien seassa. Luulin aina, että näin etelässä elettiin paljon pitempään kuin kotona.

"Tässä talossa on aave ja se ei synny itsestään!", Markwart jatkoi.

Talonpojat alkoivat kuiskia keskenään. Nousin seisomaan. Tilanne saattaisi muuttua rumaksi koska tahansa. Markwart varmasti tajusi itsekin riskit, mutta ei ilmeisesti aikonut perääntyä. Gerlach pujahti jostain viereemme.

"Jos asetut tilanteeseen, jossa sinulla on 20 prosentin mahdollisuus kuolla viiteen kertaan, on henkiinjäämismahdollisuutesi hieman yli 30 prosenttia", hän kuiskasi meille. Tuo ei tarkoittanut minulle juuri mitään. Olihan Gerlach meille yrittänyt selittää numeroiden merkityksiä, mutta eivät ne opetukset minuun koskaan tarttuneet. Uskoinkin hänen tarkoittaneen sanansa enemmän Markwartille kuin minulle.

"Täällä on tapahtunut jotain, mitä minä en voi noin vain hyväksyä", sanoi Markwart vakavana, "ja se on jollain tapaa kostettava. Minun henkilökohtaisesti. Maagikkona."

Markwart jaksoi edelleen seurata maagikkojen sääntöjä, vaikka nämä eivät Markwartia jäsenekseen huolisikaan. Markwart ei seurannut lumouksissaan yhtään vakiintunutta koulukuntaa, mikä oli omiaan lisäämään epäluottamusta hänen ja muiden maagikkojen välillä. Hän oli kuitenkin ylpeä mies, ja erityisen ylpeä hän oli ammatistaan ja taidoistaan. Se sydämensyöntijuttu, jonka olen maininnut jo kahdesti, ei onnistuisi keneltäkään muulta maagikolta, jonka olen tavannut elämäni aikana.

Nyt hänen kunniakäsityksensä saattaisi johtaa kuolemaamme.

"Tässä talossa on asunut noita. Hyveellinen nainen, joka jaksoi kuunnella aina kaikkien teidän ongelmianne ja ratkoi niistä suurimman osan, taitojensa mukaan." Nyt Markwart kuulosti pelottavan rauhalliselta. En tiennyt mistä Markwart kaiken tämän tiesi, mutta minuakin alkoi pelottaa hänen vierellään.

Kylän jäljellä olevat vanhemmat henkilöt alkoivat silminnähden hermostua. He keinuivat edestakaisin rauhattomasti.

"Kun väärintekijöitä on rangaistu, noidan sielu voi jatkaa matkaa ja teidän asemanne paranee huomattavasti", Markwart jatkoi. Markwartin ääni tuntui muuttuvan ja näin hänen viiltävän vasenta kämmentään pienellä veitsellä selkänsä takana. Hän puristi verta jonkin lihanpalan päälle, jonka uskoin olevan jonkin ison eläimen kieli.

Eräs vanhuksista alkoi huutaa: "Toinen noita! Hänetkin on tapettava!"

Markwart jatkoi yhtä rauhallisesti kuin äskenkin, vaikkakin äänekkäämmin: "Siinä on ensimmäinen syyllisenne. Tappakaa hänet."

Väkijoukko totteli mitään kyselemättä. He tarttuivat miehen vaatteisiin ja repivät ne pois. Alaston ja heikko mies sai iskuja nyrkeistä ja kirveenvarsista, kunnes ei enää liikkunut ja pitkään sen jälkeenkin. Koko näytelmä tuntui venyvän ikuisuuksiin. Se ei helpottanut oloani.

Markwart hymyili hymyä, joka sai minut voimaan vielä pahemmin. Tähänkö nyt oltiin tultu? Muistelin viime päiviä, ja sitten Ulrichia ja Hanczelia, jotka olivat pitäneet meitä omalla esimerkillään usein kurissa. Raatoja tulisi varmasti lisää ennen kuin oma pieni ristiretkemme olisi ohi. Oliko sillä edes väliä? Maailma on täynnä ihmisiä. Heitä on aivan tarpeeksi, eikä kukaan varmasti huomaa, jos muutama tai muutama tusina häviää jonnekin. Miksi ihmisen tappaminen muka oli niin paha asia? Sitähän oltiin harrastettu jo tuhansia vuosia.

Huomasin pohdiskelujeni keskellä, että väkijoukko oli siirtynyt seuraavaan kohteeseensa. Seuraava vanhus - tällä kertaa nainen - sai kokea lauman raivon. Vedin Markwartia hihasta, mutta hän ei halunnut kääntää katsettaan riehuvasta massasta. Lopulta revin hänet Gerlachin kanssa yhdessä liikkeelle.

Palasimme vankkureille ja lähdimme pikimmiten liikkeelle, nyt jatkoin matkaa hevoseni selässä. Mieleeni juolahti pelottava ajatus: Ephraimhan oli maininnut, että yksi meistä oli jo myynyt sielunsa, ehkä se yksi oli Markwart. Hänen oudot kykynsä ainakin viittasivat siihen. Päätin hieman urkkia häneltä asiasta. En tietenkään suoraan, mutta pitihän minun jotain tehdä.

Ratsastin siis vankkureiden vierelle, missä Markwart istui ohjaksissa.

"Mistä tiesit, että talossa oli asunut noita?", kysyin.

"En tiennytkään varmasti, mutta talon sisällä oli omituisia riimuja, jotka viittasivat siihen."

"No, mistä tiesit, että talossa oli aave?"

"Jotain siellä oli ja kyläläiset todennäköisesti uskoivat sen olevan aave."

"Onko se siis nyt vapaa?", jatkoin kyselyäni.

Markwart kohautti olkapäitään. "Ainakin sen kuolema on kostettu. Emmehän me sellaista voimaa halua vapauttaa. Talo on ja pysyy sellaisena paikkana. Ainakin toistaiseksi."

"Tapatit siis turhaan joukon vanhuksia?"

Markwart tuijotti minua nyt vakavana silmiin. "Kosto ei ole koskaan turha. Ne ihmiset ansaitsivat mitä he saivat."

Siirryin mitään sanomatta takaisin joukon kärkeen. Markwartin omituinen oikeudentaju oli hämmentänyt minua. Lyhyt keskustelumme ei juuri antanut minulle vastauksia. Oikeastaan se ei selvittänyt mitään. Nyt olin yhä epävarmempi Markwartin suhteen, mikä taas johti siihen, että en luottanut häneen enää yhtä paljon. Ephraim oli hetkessä onnistunut tuhoamaan ryhmämme. Hän oli taitava, mutta se ei juuri parantanut mielialaani.

Markwart oli myös vaarallinen. Mikäli joutuisin kohtaamaan hänet taistelussa, olisin monin tavoin alakynnessä. Hän oli nopeampi, vahvempi ja ovelampi. Olisin pulassa. Päätin tasoittaa tilannetta. Paras tapa tehdä se olisi yllättää Markwart, mutta ensin tarvitsin lisää todisteita. En voinut tappaa häntä noin vain. Gerlach ja Kapteeni eivät kuitenkaan ymmärtäisi. Tunsin oloni äkkiä jotenkin heikoksi. Minusta ei ollut vastusta millään tavalla Markwartille, joten mitä minulla yleensä tehtiin tällaisessa ryhmässä.

Mieleeni juolahti myös alkaa kantaa pistoolia. Se toisi minulle tarvittavan edun tai ainakin toivoin niin. Myös varsijousi auttaisi ja pelastaakseni itseni Markwartin mielilumouksilta, minun täytyisi varmaankin estää itseäni kuulemasta jollain tapaa. Esimerkiksi karjumalla tai tukkimalla korvani. Kumpikin kuulosti pikaisesti yhtä typerältä, mutta toimivalta. Enkä yleensä antanut ulkoisten vaikutelmien vaikuttaa tekoihini. Tai ainakin niin vakuutin usein itselleni.