15. Luku

Olin edelleen vaipuneena omiin synkkiin ajatuksiini, kun jokin lensi eteeni ja säikäytti minut niin pahasti, että olin tippua hevoseni selästä.

Se oli Symeon.

Se istahti hevoseni pään päälle.

"Ette siis voineet pitää itsestänne yhtään pienempää meteliä", se sanoi kuin toruen pieniä lapsia, "ensin kuulen kovan räjähdyksen, ja arvatenkin, se on teidän aiheuttamanne. Sitten löydän kylän, joka teurastaa itseään. Toivon, että te ette olisi sen takana, mutta toivo taitaa olla turha."

Yritin vältellä linnun kaiken lävistävää katsetta. Se tuntui tietävän enemmän kuin paljasti, kuten tapahtui aivan liian usein.

Aioin juuri kääntää puheen johonkin muuhun, kun Anselmus pelasti minut. Se juoksi iloisen tuntuisesti jostain pienen karavaanimme perältä nähtyään Symeonin. Se oli ollut selvästikin yksinäinen. Eläimet siirtyivät syrjemmälle kahdestaan, Symeon ratsastaen Anselmuksella.

Muutkin ryhmämme jäsenet olivat huomanneet Symeonin paluun, mutta eivät sotkeentuneet eläinten jutusteluhetkeen. Symeon raportoisi tarkasti myöhemmin.

"Heintze oli huonolla tuulella koko matkan," Symeon kertoi, "hän äksyili tavallista pahemmin tai ei puhunut mitään. Seurasimme tietä, joka oli uskomattoman huonossa kunnossa. Luultavasti olisimme saaneet ryhmän nopeamminkin kiinni, mutta Heintze halusi olla erityisen varovainen ja matkasi lähes koko ajan metsän puolella. Vain pahimmissa paikoissa hän siirtyi tielle.

"Pyrin parhaani mukaan pysymään poissa hänen tieltään, joten lentelin usein hänen edellään etsimässä jälkiä ja löysin siis uhrimme ennen Heintzea. Heitä oli jälleen kaksi vähemmän, ainakin Conrad oli hävinnyt jonnekin, en oikein tiennyt minne.

"Kun kerroin Heintzelle, hän käski minun palata heti takaisin kertomaan teille asiasta. Jäin kuitenkin joksikin aikaa varmistamaan, että hän ei yrittäisi yksin mitään liian hullua.

"Kun olin vakuuttunut, että hän tyytyisi seurailemaan heidän toimintaansa, lähdin etsimään teitä. Kuulin matkallani räjähdyksen ja oletin, että se oli teidän aiheuttamanne ja olin ilmeisesti oikeassa." Gerlach, Markwart ja Kapteeni katsahtivat minuun. "Joten tässä sitä nyt ollaan."

"Kuinka kaukana siis olemme heistä?", kysyi Kapteeni.

"En tiedä, mutta tie, jota pitkin he kulkivat on tuossa melko lähellä," vastasi Symeon, "Ehdotankin, että jatkamme matkaa pikimmiten. Heintze ei yrittänyt häntä vahtiessani mitään, mutta hänen kärsivällisyytensä saattaa olla kulumassa loppuun, emmekä me ole juuri sen nopeampia kuin hekään vankkureidemme kanssa."

Minua mietitytti Conradin ja jonkun toisen katoaminen ja toinkin huoleni esiin: "Miten aiomme tappaa ne kaksi, jotka ovat hävinneet? Emme ole suorittaneet tehtäväämme loppuun, ennen kuin kaikki ovat kuolleet."

Symeonilla oli jo vastaus: "Antaa heidän olla. Rodrigo on selvä johtaja. Kun hän kuolee, ryhmä on hajalla ja paljon vaarattomampi, vaikkakin se varmaan saa paljon tuhoa aikaan, ennen kuin tuhoutuu omaan mahdottomuuteensa. Etenkin jos Ephraim on kuollut. Hän oli toinen selkeä johtohahmo ja juuri sen takia ryhmä hajosi. Ephraim ja Rodrigo eivät kestäneet vallanjakoa keskenään. Ephraimhan on kuollut vai mitä? Senhän takia te olette tulossa tännepäin?"

Kertasimme pikaisesti tapahtumat matkamme viime päiviltä. Symeon kuunteli vakavana. Toimin kertojana, enkä kertonut täyttä totuutta kohtaamisestamme Ephraimin kanssa. En halunnut kertoa Symeonille mahdollisesta rakoilusta riveissämme. Viisas lintu kuitenkin näytti siltä, että se aavisti minun salailevan jotain. Yritin taas parhaani mukaan vältellä sen katsetta, mikä varmasti paljasti sille vielä enemmän. Tuolla linnulla oli niin paljon enemmän kokemusta ihmisistä kuin minulla, että oli turha yrittää kierrellä, mutta tämä oli kuitenkin helpompaa kuin kertoa suoraan mistä oli kysymys. Kapteeni mulkoili minua Symeonin takaa. Markwart ei onneksi edes tiennyt epäilyistäni, tai jos tiesi, niin ei ainakaan paljastanut sitä.

Päätin jättää tarkemmat keskustelut asiasta ja ehdotinkin matkan pikaista jatkamista. Ehdotukseni otettiin suopeasti vastaan ja niin jatkoimmekin tasaisen hidasta kulkuamme pieneltä aukiolta, johon olimme pysähtyneet.

Oli todella lämmin päivä. Join jatkuvasti vettä leilistäni ja pysähdyimme aina kun löysimme jonkin paikan, jossa juottaa hevoset. Tie oli yllättävän hyvässä kunnossa. Siitä joko huolehdittiin hyvin tai sitä ei käytetty juuri ollenkaan. Jälkimmäinen vaihtoehto tuntui melko uskottavalta, koska vastaamme ei tullut ketään koko sinä aikana, jonka vietimme tiellä.

Kylä, jossa Markwart aiheutti kaaosta, oli myös ainoa koko matkalla. Tämä aiheutti minussa huolestuneisuuttta, koska alue oli ilmeisen hedelmällinen. Mieleeni juolahti, että jokin muu piti alueen asuttamattomana. Ympärillämme oli useita suuria valtioita, joiden väestö kaipasi varmasti jatkuvasti uusia peltomaita.

Huomasin erään läheisen puun oksiston heilahtelevan pahasti. En nähnyt yhtään lintua, eikä sää ollut lainkaan tuulinen. Aluksi epäilin havaintoni johtuneen epäilysteni ja kuuman sään yhteisvaikutuksesta, mutta sitten sama toistui ja huomasin myös Symeonin - joka istuskeli vankkureiden etuosassa - tarkkailevan samoja oksistoja.

Liike näytti lisääntyvän. Muutaman kerran epäilin nähneeni jonkin mustan liikkuvan ylhäällä oksistoissa. En kestänyt enää, vaan huomautin muillekin havainnoistani.

Äkkiä puiden ylempi oksisto näytti olevan täynnä elämää ja kaikkialta ympäriltämme alkoi kuulua korkeita, lyhyitä rääkäisyjä. Mustia hahmoja liikkui ryhminä puista toiseen.

"Demoneja!" huudahdin.

"Ei! Ne eivät ole demoneja, tai edes maagisia," Markwart korjasi, "mutta niitä hallitaan maagisesti."

"No mitä ne sitten ovat?" tiuskaisin. Tuollaiset olennot eivät mielestäni voineet olla mitään muutakaan. Näin ne jo selvemmin. Ne olivat mustia ja karvan peittämiä. Niillä oli lyhyet jalat ja hyvin pitkät kädet. Niillä oli pannan tapainen valkea karvoitus päässään. Ne olivat pelottavalla tavalla ihmismäisiä. Niillä oli jopa litteät kasvot.

Ja mikä pahinta, ne näyttivät osaavan käyttää työkaluja, tässä tapauksessa aseita.

Jokaisella niistä oli jonkinlainen nuija, jota ne roikottivat toisessa kädessään liikuskellessaan puiden oksistoissa. Mieleeni juolahti ajatus, että emme ehkä selviäisi tästä ja luulen tovereideni olleen melko lailla samaa mieltä. Toisaalta, alkoi tuntua myös siltä, että tupsahtelimme vastaavaan tilanteeseen aivan liian usein.

Aloin ladata pistooliani. Se oli sen verran vanhaa mallia, että en voinut pitää sitä turvallisesti jatkuvasti ladattunakaan. Näin sivusilmällä kuinka muutkin seurasivat esimerkkiäni ja alkoivat latailla pistooleita ja myös varsijousia, joita meillä oli yhä runsaasti - Gerlachin ansiosta.

Tähtäsin olentoja kun ne uskaltautuivat lähemmäs. Ne liikkuivat kuitenkin niin nopeasti, että en saanut niitä kunnolla jyvälle. Muut tuntuivat pysyvän kylmän rauhallisina. Olimme kaikki valmiita ottamaan vastaan hyökkäyksen, jopa Anselmus.

Kuten tavallista, omat hermoni pettivät ennen tovereitani ja kun yksi niistä tuli alas puusta parikymmenen jalan päähän minusta, en epäillyt ampua. Yllätin itsenikin kun osuin sitä jalkaan. Laukaukseni ääni lopetti karmean rääkymisen hetkeksi ja lauma asettui sekunniksi kastomaan mitä tapahtui. Suuri yksilö, jota olin ampunut alkoi parkua ja heittelehtiä edestakaisin. Se ei päässyt enää pystyyn. Katselin hetken rumaa olentoa, mutta sitten huudot alkoivat taas. Tällä kertaa ne merkitsivät rynnäkköä. Olennot eivät enää aikailleet, vaan lähtivät vyörymään alas oksistoista tielle. Yritin hätäisesti ladata pistooliani, mutta siitä ei tullut mitään. Jouduin turvautumaan lähitaisteluun, mistä en pitänyt yhtään.

Kuulin muitakin laukauksia. Markwart ja Kapteeni tyhjensivät omat pistoolinsa ja Gerlach antoi heille uudet tilalle. Terreros taas ampui varsijousilla, jotka olivat enemmän hänen tasoisiaan aseita. Kaikki laukaukset olivat osumia. Suureen laumaan osuminen ei toki ollut vaikeaa. Niitä oli varmaan melkein sata.

Yllättäen Gerlach oli ladannut myös Isobelin. Häneltä vaati varmasti voimia kääntää se yksin, mutta hän oli saanut se oikeaan kulmaan ja laukaisi sen. Olin vielä yllättyneempi kun tajusin hänen ladanneen tykin kolikoilla. ne jättivät mukavan näköisen kolon olentojen rintamaan ja säikäytti ne hyvin pahasti.

Juuri silloin päätin tehdä oman rynnäkköni. Anselmus osallistui siihen ja samoin Terreros, joka ei lainkaan pitänyt monimutkaisista laitteista - kuten varsijousi. Anselmus näytti taas kuinka paljon energiaa sen ruhosta löytyi, kun se syöksyi vastustajan rintamaa päin nuijia pelkäämättä.

Terreros taas muistutti minusta pelottavan paljon vastustajiamme. Molemmat juoksivat kyyryasennossa hieman löntystäen ja heiluttelivat aseitaan ilman mitään näkyvää kontrollia.

Itse valitsin paljon varovaisemman lähestymistavan. En halunnut riskeerata Myrskytuulta, joten laskeuduin alas ja suojasin itseäni kilvelläni. Olimme melko tappaneet niitä jo melko tehokkaasti, mutta vasta nyt jouduimme varsinaiseen kahakkaan.

Ensimmäinen niistä saavutti minut. Otin sen iskut vastaan kilvelläni, mutta siitä ei juuri ollut apua. Tuntui kuin käteni olisi murtumassa. Se oli ällistyttävän voimakas. Vastasin iskuun lyömällä sitä kilvelläni. Se jäi ihmettelemään tapahtunutta takkurassa, enkä epäröinyt lyödä sitä aseellani. Osuin sitä olkavarteen ja se riitti, sillä se lähti kirkuen pakoon.

Niitä vyöryi kuitenkin kimppuuni koko ajan lisää. Kaksi oli heti ensimmäisen takana. Löin ensimmäistä päähän samalla kun torjuin toista kilvelläni. Samassa kuolleen tilalla oli taas kaksi uutta. Hieman yllättäen mieleeni tulvi kuvia vanhoista taruista, joita olin matkoillani kuullut. Erityisesti tilanteeseen tuntui sopivan tarina hydrasta, jolle kasvoi kaksi päätä menetetyn tilalle.

Silloin myös menetin täysin itseni hallinnan.

Seuraava muistikuva minulla on, kun revin hampaillani yhden olennon kurkkua auki. Hämmästyin itsekin niin pahasti sitä mitä olin tekemässä, että tiputin kuolleen ruumiin maahan ja rojahdin itsekin taaksepäin maahan makaamaan.

Katselin ympärilleni ja näin joka paikassa raatoja. Niitä oli kymmeniä. Viimeiset olennot pakenivat takaisin puihin meidän ulottumattomiimme. Kapteeni ampui muutaman nuolen niiden perään, mutta ei osunut.

Gerlach keräsi ammuksena käyttämiään kolikoita ruumiista repimällä niitä auki. Hän ontui selvästi. Anselmus hoiperteli edestakaisin. Se oli ruhjeiden peittämä, mutta ne eivät näyttäneet pidättelevän sitä. Kapteeni katseli minua sopivan etäisyyden päästä. Häntä oli purtu useita kertoja toiseen käteen, jonka panssari oli hävinnyt jonnekin. Lisäksi hänen kyljessään ollut haava oli auennut uudestaan. Markwart hoiti maassa makaavaa Terrerosta, mutta se näytti olevan turhaa. Hän oli kuollut. Markwart näytti olevan kunnossa. Samoin hevoset olivat säilyneet ilman suurempia vammoja. Nekin kuitenkin näyttivät siltä, kuin olisivat ottaneet osaa taisteluun.

Yritin nousta, mutta tuntui siltä kuin kaikki lihakseni olisivat päättäneet juuri silloin lopettaa toimintansa. Kipu oli uskomaton. Jäin vielä maahan makaamaan. Tunsin kasvoillani jotain nestemäistä, oletettavasti verta, mutta en tiennyt oliko se omaani vai jonkun olennoista. Kilpeni oli säpäleinä vierelläni, aseenikin näytti katkenneen.

Oloni oli hyvä. Kaikesta kivusta huolimatta aloin nauraa. Nauruni oli osittain hysteeristä, osittain onnellista. Olimme voittaneet! Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan, minusta tuntui, että meillä oli jotain mahdollisuuksia onnistua tehtävässämme, eikä edes tehtävämme ajatteleminen masentanut minua. Kapteeni yhtyi nauruuni. Hän tuli istumaan viereeni. Näin hänen vuotavan pahasti verta ja näytti siltä, että hän oli juuri ja juuri tajuissaan. Yritin kääntyä katsomaan Gerlachin ja Markwartin ilmeitä, mutta en pystynyt. Aloin nauraa yhä lujempaa. Kipeät kylkeni pakottivat minut lopettamaan hetkeksi, mutta en kestänyt kauaa ja nauraminen alkoi uudestaan.

Myrskytuulikin tuli vierelleni. Sen kaviot olivat veren peitossa. Se töni minua turvallaan. Jotenkin onnistuin nostamaan käteni ja taputtamaan sitä. Huomasin Kapteenin lopettaneen nauramisen. Käännyin tuskaisen hitaasti katsomaan ja näin hänen menettäneen tajunsa. Aloin jälleen nauraa. Onneksi Markwartkin huomasi mitä oli tapahtunut ja tuli hoitamaan häntä. Terreros oli kuitenkin jo kaiken avun tuolla puolen.

Kun Markwart oli saanut paikattua pahimmat haavamme, hautasimme Terreroksen. Näytimme taas hieman rähjäisemmiltä. Hysteerinen olotilani oli ohi. Nyt oli vain kipua. Onneksi Markwartin rohdot veivät siitä osan, mutta ne myös hämärsivät mieleni ja väsyttivät minua. Jos jotain olisi tapahtunut, Markwart olisi ainoa suojamme, koska me muut olimme puoliunessa. Anselmuskin toki auttaisi. Se oli näyttänyt olevansa oikea soturi. Sen haavatkin näyttivät parantuneen jälleen nopeasti.

Kun kukaan muu ei sitä näyttänyt tekevän, Symeon päätti pitää hautajaispuheen:

"Terreros ei ollut järjen jättiläinen," se aloitti sopivan karusti, "mutta hän oli meitä parempi monin tavoin." Katselimme toisiamme ihmeissämme. "Terreros ei koskaan tehnyt mitään pahaa harkiten tai tahallaan. Hän ei joutunut kertaakaan katumaan tekemisiään." Se piti taukoa. "Mutta se johtui vain hänen tyhmyydestään. Onko pahuutemme, tai tarkemmin pahuutenne, siis vain älynne tulosta? Tuskin, sillä eihän teillä paljoa sitä kuitenkaan ole. Aamen."

Symeon oli selvästi tuohtunut jostain, mutta se ei halunnut puhua asiasta enempää. Se ei todellakaan ollut hyvällä tuulella.

Anselmus yritti parhaansa mukaan selvittää meille mitä olennot olivat kirjoittamalla asiasta maahan. Ne olivat kuulemma apinoita, tarkemmin gibboneita. Tutkiskelin niiden ruumiita hieman ennen kuin jatkoimme matkaa seuraavana aamuna. Niillä oli paljon yhteistä ihmisen kanssa. En ollut nähnyt koskaan mitään vastaavaa, mutta Anselmus väitti, että apinat olivat hyvin yleisiä etelässä ja idässä. En tiennyt mistä se tiesi asiasta, tietääkseni kirjoissakaan ei ollut apinoita. Anselmus ei myöskään osannut kertoa meille, mistä ne olivat tänne tulleet.

Lihakseni olivat edelleen kipeät joka paikasta. Se täytyi vain kestää. Myös Kapteeni näytti kärsivän. Koska tie oli melko hyvässä kunnossa - apinat olivat pitäneet pahimman liikenteen poissa - päätin mennä vankkureihin nukkumaan. Ne eivät tärisseet kovin pahasti ja uskoin - tai ainakin toivoin - kyydin olevan vähemmän tuskallista kuin ratsastaminen.

Markwart lainasi Myrskytuulta. Hän oli valppaana. Käsittääkseni hän jopa joi jonkin omituisen juoman terästääkseen aistejaan. Tai sitten se vain piti hänet hereillä. Hän oli pitänyt vahtia suurimman osan yöstä, koska meistä muista ei ollut siihen, ja oli varmasti väsynyt. Meihin muihin vaikuttivat vieläkin Markwartin antamat kipua lievittävät aineet ja olimme siitäkin syystä avuttomia. Päätin hylätä ainakin toistaiseksi ajatuksen siitä, että Markwart olisi myynyt sielunsa. Hänen selviämisensä ilman minkäänlaisia haavoja kyllä tuki teoriaani, mutta tarvitsimme häntä yhä enemmän.

Edellisen päivän kokemukset olivat sentään selvittäneet Kapteenin ja minun välejäni ja juttelimme niitä näitä entiseen malliin. Vanha luottamus ei ollut täysin palautunut, mutta alku oli hyvä.

Jatkoimme siis matkaa kaikessa rauhassa. Markwart näytti tarkkailevan oksistoja. Minäkin kuvittelin vielä ajoittain näkeväni mustia hahmoja ylhäällä, mutta en uskonut, että apinat uskaltaisivat tulla yrittämään uudelleen.

Seurailin katseellani laiskasti Markwartia, kun hän äkkiä ohjasikin ratsuni metsään. Aioin huutaa hänen peräänsä, mutta se ei tuntunut viisaalta. Gerlach, joka oli selvästi paremmassa kunnossa kuin minä tai Kapteeni, oli myös huomannut mitä oli tapahtumassa, joten hän pysäytti ohjaamansa vankkurit ja jäi katselemaan nousi pystyyn nähdäkseen paremmin Markwartin perään. Onnistuin itsekin kaivamaan jostain tarpeeksi voimia tekemään samoin. Symeon taas lensi Markwartin perään.

Odottelimme valppaina hetken ennen kuin Markwart palasi Symeon kannoillaan.

"Tulkaahan, haluatte varmasti nähdä tämän!" hän huusi meille.

Lähdimme suurella vaivalla seuraamaan Markwartia. Anselmus jäi vahtiin. Gerlach joutui jatkuvasti tarttumaan, joko minuun tai Kapteeniin, kun olimme kaatumaisillamme. Lyhyt matka tuntui ylivoimaiselta. Se mitä Markwart halusi meille näyttää oli heti ensimmäisten puiden takana. Se oli talo, joka ei väritykseltään poikennut yhtään ympäröivän metsän ruskeasta ja vihreästä. Ei siis ihme, että se ei näkynyt metsän varjoista tielle.

Minulla ei ollut mitään käsitystä siitä, miksi Markwart piti paikkaa tutkimisen arvoisena, mutta harvoinhan me käsitimme muutenkaan. Hapuilimme taloa kohti liian väsyneinä ajattelemaan omaa turvallisuuttamme. Markwart vaikutti varmalta, kun hän laskeutui ratsailta ja avasi oven.

Kuin jonkin voiman auttamana, Markwart sai kilpensä väliin, kun jokin singahti talon sisuksista häntä kohti. Se oli käärme. Tarkemmin käärme, jolla oli siivet. Ne eivät olleet isot, kuten linnuilla, mutta ne olivat ilmeisesti riittävät pitämään sen ilmassa, ainakin lyhyitä aikoja.

Käärme tipahti maahan törmättyään kilpeen ja Markwart murskasi sen pienen kallon nopeasti kantapäällään. Hän käänsi pikaisesti katseensa talon sisuksiin ja oli nyt selvästi varovaisempi. Minä ja Kapteenikin yritimme valpastua, mutta se ei oikein onnistunut. Gerlach taas jätti meidät omillemme ja asettui ase valmiiksi kohotettuna Markwartin viereen.

He lähtivät hitaasti etenemään talon sisuksiin. Markwart edellä, Gerlach heti hänen kannoillaan ja minä ja Kapteeni hoipuimme perässä. Talon sisäosat olivat täynnä kasveja. Joka paikka oli valaistu, mutta kasvit himmensivät valoja. Paikka oli myös melko kostea. Ehkä johtuen kasveista tai ehkä kasvit tarvitsivat kosteutta, en oikeastaan tiedä, koska en ole kasvitieteilijä. Ja koska en ole kasvitieteilijä, monet kasveista olivat minulle täysin tuntemattomia. Niiden väritys oli vähintäänkin omituinen. Vastaavia en ollut nähnyt missään muualla. Talo vaikutti sisäpuolelta paljon isommalta kuin ulkoa. Itse asiassa tila, johon tulimme muistutti enemmän kuninkaan salia, kuin yksinkertaista taloa, ainakin kokonsa puolesta.

Talon sisällä oli todella erikoinen kokoelma kasveja. Uusia lajikkeita näytti olevan loputtomasti. Ne saivat meidät unohtamaan hetkeksi varuillamme olon. Ehkä juuri se oli niiden tarkoituskin.

Havahduimme kaikki, kun Kapteenin kimppuun loikkasi suuri kissa. Se oli ainakin minun kokoiseni, väritykseltään se oli oranssi ja sen turkissa oli mustia raitoja. Kissa käytti massaansa hyväkseen kaataen Kapteenin ja yritti sitten raadella hampaillaan ja kynsillään häntä. Jollei Markwart olisi toiminut nopeasti, Kapteeni olisi varmasti ollut mennyttä.

Kapteenin onneksi suuri kissa ei onnistunut heti pääsemään hänen panssarinsa ohi, vaan sen puraisu osui hänen kypäräänsä. Näytti siltä kuin Kapteenin koko pää olisi ollut kissan suun sisällä. Tässä vaiheessa Markwart kuitenkin toimi ja iski kissaa aseellaan niskaan.

Se ei riittänyt taltuttamaan petoa, mutta sai sen huomion pois Kapteenista. Kissa kääntyi nopeasti ympäri ja Markwartin ase jäi jumiin sen paksuun nahkaan. Gerlach ja Markwart onnistuivat nyt toimimaan hyvin yhteen. Markwart suojasi kilvellään kilvetöntä Gerlachia kun kissa jälleen syöksyi.

Markwartin voimat eivät riittäneet pitämään häntä pystyssä, mutta tilanne antoi Gerlachille mahdollisuuden iskeä. Hän iski sitä kaikin voimin päähän. Kuulin kallon murtuvan ja se riitti pysäyttämään pedon.

Jokin sumuisessa päässäni käski minua tutkimaan sen suuta. Löysin ammottavasta kidasta pitkät hampaat ja keksin ottaa sellaisen talteen. Se näyttäisi hyvältä tarinoita kertoessani. Operaatio ei ollut helppo. Aluksi revin hammasta irti ensin yhdellä, sitten kahdella kädellä. Se ei kuitenkaan riittänyt. Hammas oli hyvin kiinni, enkä saanut siitä kunnon otetta.

Keksin hakata hampaan irti jonkinlaisella nuijalla, joten otin jonkin tuolin tapaisen, jonka näin lojumassa kasvien keskellä ja taoin sillä kissan kasvoja. Hetken kuluttua polvistuin katsomaan aikaansaannoksiani. Suu oli täynnä verta ja sitä oli runsaasti lattiallakin. Sain yhden hampaan irti, mutta se oli murtunut juuresta. Se ei minua suuremmin haitannut, vaan pistin sen taskuuni.

Kun nousin ja katselin ympärilleni, totesin muiden tuijottavan minua ihmeissään.

"Otin hampaan muistoksi!" kivahdin.

Muut vain nyökkäilivät vastaukseksi. Katsahdin uudestaan kissaa. Sen pää oli murskana. Omat kätenikin olivat veren peittämät. Hetken ymmärsin heidän typertyneet ilmeensä, mutta en välittänyt siitä. Halusin hampaan muistoksi ja sillä selvä. Pidän sitä vieläkin mukanani.

Joku tovereistani huokaisi äänekkäästi selkäni takana. Käännyin pikaisesti katsomaan kuka se oli, mutta en ehtinyt näkemään. He olivat jo jatkamassa matkaa. Nousin ylös ja lähdin seuraamaan heitä. Kapteeni oli vieläkin typertynyt, mutta tunsin äskeisen raivonpurkauksen herättäneen minut täydellisesti. Horjahdettuani pahasti, jouduin korjaamaan hiukan näkemystäni, mutta tunsin joka tapauksessa oloni paljon virkeämmäksi.

Markwart jatkoi matkaa tyypillisen itsevarmasti. Me muut seurasimme paljon varovaisemmin perässä. Markwart suuntasi kammion toisella puolella olevaa seinää kohti. Hän oli paikallistanut sieltä oven ja ilmeisesti mitään ajattelematta avasi sen.

Oven toiselta puolelta puhalsi lämmin tuuli. Aurinkokin paistoi kauniisti. Markwart astui oven läpi ja minä uskaltauduin varovasti katsomaan hänen peräänsä. Oven takana oli omituinen huone, jonka katto oli lasista. Lattiaa peitti hiekka. Huoneessa oli kuuma. Sielläkin oli omituisia kasveja, vaikkakin selvästi vähemmän. Nämä olivat varreltaan paksuja ja varren suojana oli kerros piikkejä. Oksia tai lehtiä niissä ei ollut.

Markwart kiinnitti huomionsa kaikkialla hääriviin muurahaisiin. Niillä näytti olevan pesä jossain maan alapuolella. Markwart upotti sormensa hiekkaan ja riuhtaisi sieltä esiin laudan.

Laudan alapuoli näytti olevan täynnä isoja, pulleita muurahaisia. Ne olivat muuten normaalin kokoisia, mutta niiden peräpää oli turvonnut isoksi ja valkoiseksi. Markwart nappasi sellaisen muurahaisen ja teki pienen reiän siihen veitsellään. Hän maistoi reiästä pursuavaa ainetta.

"Mettä", hän sanoi ja näytti olevan varsin tyytyväinen makuun, koska puraisi muurahaisen koko peräpään suuhunsa.

Päätin kokeilla itsekin ja yllättäen ne olivat todella maukkaita. Maistoin toisenkin ja nyt muutkin rohkaistuivat ja maistoivat niitä. Niitä oli varsin runsaasti laudassa kiinni, ja ahmimme ne kaikki.

Onneksi Markwart oli kuitenkin taas valppaana.

Yhtäkkiä hän syöksyi ovea kohti, jonka olimme jättäneet auki. Emme heti ymmärtäneet syytä, vaan katsoimme Markwartia odottavasti.

"Täällä on joku muu, etsikää hänet, pikaisesti, ennen kuin hän ehtii paeta huoneesta!", Markwart selitti.

Katselimme ihmeissämme ympärillemme. Täällä ei ollut juuri piilopaikkoja. Kasvit olivat varreltaan paksuja, mutta eivät tarpeeksi piilottaakseen ketään. Lähdimme kävelemään huoneessa - kukin omaan suuntaamme. Minusta tuntui hyvin epätodennäköiseltä, että kukaan piileskelisi täällä.

Minulla oli kuitenkin onnea. Astuin jonkin päälle, mikä ei ollut hiekkaa. Säikähdin, mutta en siirtynyt paikaltani. Minusta tuntui, että olin astunut käden päälle, enkä aikonut päästä sen omistajaa pakenemaan, vaan asetin toisenkin jalan sen päälle.

Se totta tosiaan oli jonkun käsi. Sen omistaja huusi tuskissaan ja yritti nousta pystyyn vierestäni. Hän oli kokonaan hiekan peittämä ja hänellä oli päällään hiekan värinen viitta, jolla oli peittänyt itsensä kokonaan. Gerlach ilmestyi vierelleni ja potkaisi miestä kasvoihin. Mies tuupertui maahan.

"Pojat, luulen, että hän oli sen apinahyökkäyksen takana", sanoin hetken mielijohteesta. Jotenkin minusta tuntui siltä. Ne apinat olivat varmasti suojaamassa jotain ohikulkijoilta ja se outo paikka vaikutti hyvältä vaihtoehdolta.

"Silloinhan hän on syypää Terreroksen kuolemaan", sanoi Gerlach ja kohotti aseensa tappoon.

"Odottakaa!", kuului Markwartin huuto, "Hän saattaa olla meille hyödyksi."

"Millä tavoin", kysyin.

"Hän tietää... asioita."

Gerlach ei enää jäänyt odottelemaan, vaan iski.

"Mehän olemme kostoretkellä. Muistatteko?"

Enempää ei tarvittu. Sylkäisin kuolevan miehen päälle ja käännyin lähteäkseni. Muut tulivat perässä. Markwart keräsi matkalla lehtiä joistain kasveista. Erityisesti häntä näytti kiinnostavan erityisen hyvin valaistussa huoneessa kasvatettu yrtti, jota hän kutsui hampuksi. Se oli kuulemma suureksi avuksi monien lumousten teossa ja muutenkin hauska kasvi. Hän keräsi kaikkien löytämiensä kasvien kukat ja lehdet.

Otin ulko-oven luota mukaan kuolleen käärmeen. Sain sen nahasta toisen hienon muiston ja sen liha toi mukavaa vaihtelua ruokavalioomme.