16. Luku

Matka jatkui jälleen. Sää oli heikkenemässä. Gerlach yritti selittää minulle jotain länsituulien aiheuttamista paine-eroista, jotka johtaisivat sateeseen, mutta en juuri ymmärtänyt häntä. Anselmus taas näytti seuraavan selitystä suurella mielenkiinnolla. Se varmasti tajusikin enemmän kuin minä. Symeon taas seurasi Anselmusta. Se näytti hyvin surumieliseltä, ainakin tulkintani mukaan. Eläinten ilmeitä on usein vaikea lukea.

Tulimme risteykseen, mistä käännyimme suuntaan, jossa Symeon kertoi Heintzen olevan. Tie heikkeni heti ja vankkureissa loikoilu ei enää tuntunut hyvältä. Siirryin Myrskytuulen selkään, vaikka pitkien matkojen ratsastuskaan ei ole järin mukavaa.

Symeon lenteli päällämme uhkaavasti. Se ei halunnut puhua minulle, vaikka kuinka huhuilin sitä alas. Jonkin sen käytöksessä pelotti minua ja minua aina terävämpi Markwartkin näytti huomanneen saman. Hänkin tarkkaili Symeonia. Muutaman kerran Symeon lensi edellemme, kuin tarkistamaan jotain, mutta palasi aina pian takaisin yläpuolellemme.

Mitä pidemmälle etenimme, sitä rauhattomammaksi Symeon tuli. Se ei levännyt edes yöllä, vaan tarkkaili ympäristöämme koko ajan. Emme asettaneetkaan mitään muuta vartiota. Mikä tuntui raivostuttavan Symeonia. Se ei kuitenkaan suostunut kertomaan mistä oli kyse, vaikka yritimme eri tavoin asiasta siltä kysellä. Lopulta sen levottomuus tarttui meihin muihinkin, mistä seurasi jälleen huonosti nukuttu yö.

Seuraavana päivänä olimme todella väsyneitä. Huonokuntoinen tie ei millään muotoa parantanut mielialaa. Keskustelua ei juuri ollut. Symeonin käytös paheni, mikäli se ylipäätään oli mahdollista.

Ratsastin ensimmäisenä, kuten tavallista. Pysäytin kädenliikkeellä vankkurit, kun näin etäällä talon. Pari viimeistä kohtaamistamme ihmisten kanssa eivät olleet kovin hyviä, joten ajattelin olla tällä kertaa varovaisempi. Huusin muille käyväni tarkistamassa tilanteen edessäpäin ja lähdin ratsastamaan taloa kohti.

Kadun vieläkin, että en huomannut tien ylle viritettyä köyttä. Myrskytuulikaan ei huomannut sitä ennen kuin sen jalka takertui köyteen. Se yritti irroittaa itseään, mutta kun se riuhtaisi, tapahtui räjähdys. Liekit viistivät maata kummaltakin puolelta tietä ja polttivat Myrskytuulen jalat käyttökelvottomiksi.

Reagoin onneksi sen verran nopeasti, että ehdin pois alta, kun rakas ratsuni lähti kaatumaan. Se huusi tuskissaan rojahtaessaan maahan.

"Keksintöni kaipaa ilmeisesti hieman hiomista", kuului lähistöltä.

Puhuja oli Girolamo, vaikka häntä oli vaikea tunnistaa kypärän alta. Se ei ollut muuten mitenkään erikoinen, mutta siinä oli kasvosuojuksen sijasta kiikarit, jotka hän oli laskenut silmiensä eteen. Hän oli pukeutunut pitkään vihreään viittaan, mutta hän repäisi sen nopealla käden liikkeellä päältään ja paljasti sen alta tutumman täysmustan asun. Se muistutti sepän asua, mutta siinä ei ollut yhtä massiivisia työkaluja, vaan ne oli korvattu kevyemmillä mittalaitteilla. Erityisesti huomioni kiinnitti pitkä musketti, jolla hän tähtäili vuoroin minua ja vuoroin kumppaneitani.

Conradkin ilmestyi jostain metsän syvyydestä. Heillä ei näyttänyt olevan mitään kiirettä tappaa meitä, vaikka se aivan ilmeisesti oli tarkoitus.

"Mutta mitä piditte?", Girolamo kysyi, "Riittivätkö räjähteet? Kulmaa täytyy toki korjata."

Emme vastanneet, mikä näytti raivostuttavan häntä.

"Ettehän te mitään ymmärrä! Ei teistä olisi tässä mitään apua kuitenkaan! Painukaa helvettiin!" Viimeistä seurasi ilkeä hymy ja selvä valmistautuminen tappoon.

Anselmus yllätti meidät kaikki. Se syöksyi Girolamon jalkoihin ja kaatoi hänet. Musketti laukesi harmittomasti jonnekin oksistoihin. Nousin nopeasti ja lähdin syöksymään vihollisiamme kohti. Toivoin muiden tulevan perässä.

Girolamoa ei oltu taltutettu, vaan Conradin asettuessa valmiiksi ottamaan meidät vastaan vaarallisesti virnistäen, Girolamo kaivoi jostain esiin pistoolin. Anselmus teki parhaansa pitääkseen Girolamon aloillaan, mutta se ei ollut tarpeeksi. Hän pääsi ampumaan Anselmusta.

Osuma oli paha, se lävisti Anselmuksen pään. Pelkäsin pahoin, että eläin, joka oli jo kävellyt vahingoittumatta ulos monista vaarallisista tilanteista ei enää selviäisi tuosta.

Symeon syöksyi Girolamon kimppuun raastaen hänen silmiään. Girolamo sai jotenkin sen siivestä kiinni ja paiskasi avuttoman linnun sivuun. Girolamon kasvoista valui verta, mutta hän oli kaukana voitetusta. Hän kurottautui köyttä kohti, joka makasi hänen vierellään ja veti siitä kaikin voimin.

Jokin suuri kappale viuhui pääni yläpuolelta. Se osui vankkureihimme ja sen jälkeen Isobeliin. Siitä ei jäänyt paljoa jäljelle.

En kuitenkaan voinut tarkastella tuhoja tarkemmin, koska Conrad oli aivan vieressäni. Onnistuinkin kääntymään takaisin juuri sopivasti väistääkseni hänen moukariaan. Yritin kiertää hänen sivustaansa, niin, että pääsisin iskemään hänen kylkeensä kilven ohi.

Conrad vain jatkoi virnuilua vielä silloinkin, kun vasama iski hänen kilpensä läpi naulaten sen hänen kehoonsa. Toinen ja kolmas vasamakaan eivät aiheuttaneet mitään erikoista reaktiota, mutta saivat hänet sentään suuntaamaan huomionsa muualle minusta.

Toinen kolmen vasaman sarja oli jo tarpeeksi. Kolme niistä oli mennyt suoraan hänen kilpensä ja hänen vaatteidensa alla olleen metallipanssarin läpi, kolme muuta olivat lävistäneet vain panssarin. Suuri mies alkoi kaatua.

Sitten jyrähti. Girolamo oli saavuttanut seuraavan köyden ja tällä kertaa se laukaisi tykin. Sekin oli hyvin tähdätty, vaikka tällä kertaa maassa villisti pyörivä kuula runteli myös Conradin. Conradin jälkeen se vieri vankkureitamme vetäneiden hevosten läpi, silpoen niiden jalat ja sitten jo murskana olleiden vankkureidemme sisältä, tuhoten äänistä päätellen muutaman tynnyrin.

Syöksyin Girolamon kimppuun. Hänet oli pysäytettävä ajoissa. Girolamo oli noussut pystyyn ja haki ilmeisesti seuraavaa köyttä. Päätin, että en anna sen tapahtua, mutta hänellä oli sen verran etumatkaa, että päätin pysäyttää hänet toisella tavalla. Paiskasin kilpeni kaikin voimin hänen päätään kohti ja osuinkin melko hyvin - hänen selkäänsä.

Isku oli sen verran voimakas, että Girolamo menetti tasapainonsa ja kaatui. Ja silloin Symeon palasi taisteluun. Tällä kertaa se syöksyi Girolamon silmien kimppuun tarkasti ja harkitusti, repien ensin toisen irti aukostaan ja hyppien sitten kauhuissaan huutavan Girolamon ulottumattomissa sitä maiskutellen.

Tilanne oli kaikkea muuta kuin herkullinen. Girolamon toisesta silmäkuopasta roikkui suolia ja sieltä valui verta ja muita nesteitä. Conradin suolisto taas oli levinnyt laajalle alueelle. Hakkasin hänen ruumiinsa varmuuden vuoksi palasiksi, samalla kun Symeon leikitteli Girolamolla. Tien keskellä makasi monta hevosta, joita Markwart tutkiskeli. Hän totesi nopeasti, että niitä ei voinut pelastaa ja lopetti niiden tuskat.

Myrskytuulikin oli menetetty. En halunnut antaa Markwartin tappaa sitä, joten hoidin sen itse. Gerlach näytti vähintään yhtä surulliselta kuin minä Isobelin johdosta ja kun Symeon oli saanut tarpeekseen Girolamon kiusaamisesta se ei enää koskaan palannut entiselleen Anselmuksen kuoleman takia.

Girolamo oli vielä elossa. Hän parkui ja yritti huutaa jotain epäselvää, mutta Symeon oli vienyt häneltä silmien lisäksi myös kielen, joten siitä ei saanut mitään selvää.

Meillä oli sitä paitsi muutakin tekemistä. Sureminen sai nyt jäädä, sillä meidän piti keksiä miten saisimme varusteemme siirrettyä ilman vankkureita. Omistamme ei olisi saanut enää mitenkään käyttökelpoisia. Ei meillä ollut kyllä tarpeeksi hevosiakaan.

Girolamo huusi vieläkin tuskissaan. Symeon näytti jälleen nauttivan tilanteesta.

Keksimme syödä Anselmuksen. Symeonilla ei tuntunut olevan mitään ajatusta vastaan, joten aloimme kasata nuotiota. Päätimme, että voisimme päättää asioista vasta seuraavana päivänä. Silloin ajatuksemme olisivat varmasti selkeämmät. Tuntui hieman oudolta syödä kumppani, mutta tarvitsimme voimiamme, jos aioimme lähteä pitkälle kävelymatkalle tietämättä kuinka kauan joutuisimme jatkamaan ja meillä ei olisi kuin sen verran ruokaa kuin jaksaisimme kantaa.

Talo seisoi vieläkin paikallaan, vaikka sieltä tulikin savua ikkunasta. Lähdin siis tutkimaan sitä, sillä aikaa kun muut aloittivat Anselmuksen siirtämisen vartaalle.

Savussa oli ruudin haju. Tunkeuduin sen läpi ikkunalle ja vilkaisin sisään. Säikähdin kun näin tykin piipun. Tajusin sitten, että sen käyttäjä makasi - edelleen huutaen käheästi - takanani ja että se olisi nyt vaaraton. En nähnyt muuta savun läpi, joten menin ovelle.

Riuhtaisin oven auki, toivoen voivani yllättää kenet tahansa, joka olisi sattunut olemaan siellä sisällä.

Yllätyin itse, kun tiheä savu tunkeutui ovestakin ulos. Vedin sitä epähuomiossa henkeeni ja aloin köhiä pahasti. Savu kirveli silmiäni, enkä hetkeen nähnyt mitään. Siirryin sivuun ovelta, jotta savu pääsisi hälvenemään ja läpiveto ikkunasta ovelle tekikin melko nopeasti työnsä. Huomasin siinä odotellessani suuren piirityslingon metsässä talon takana. Se oli hyvin piilotettu tulosuuntaamme nähden, sillä se oli itse asiassa kookkaampi kuin talo. Vaikutti uskomattomalta, että Conrad ja Girolamo olisivat saaneet kahdestaan käytetyksi sellaista. Olin ollut laukaisemassa sellaista konetta nuorempana ja siihenkin puuhaan oli tarvittu tusinan verran raavaita miehiä. Laitteen lataaminen ampumavalmiiksi vaati moninkertaisen voiman.

Kerrottuani Gerlachille piirityslingosta, astuin sisään pieneen tupaan, jonka lähes täytti suuri tykki, jota vastustajamme olivat aiemmin käyttäneet. Savu oli siitä peräisin. Isobel ei koskaan savunnut niin paljon, mutta ei se kyllä yhtä isokaan ollut. Talossa ei ollut muuta irtaimistoa.

Talon lattialla makasi mies. Hän oli tajuton ja sidottu. En toteuttanut tavallista 'ei silminnäkijöitä' -politiikkaa, koska tulin ajatelleeksi, että ehkäpä mies tiesi jotain Rodrigosta ja muista.

Raahasin miehen ulos raittiiseen ilmaan. Hän oli suurikokoinen ja toimenpide rasitti minua suuresti. Se tuntui auttavan. Mies alkoi yskiä raivokkaasti ja avasi silmänsä.

"Kiitos," hän sanoi lopetettuaan yskimisen, mutta niin rauhallisella äänellä, että olisin yhtä hyvin voinut olla ojentamassa hänelle tuolia, kuin pelastaa hänen elämänsä.

"Mitä tapahtui?" kysyin, kun en juuri silloin mitään parempaakaan keksinyt.

"Nämä koirat tunkeutuivat talooni ja vangitsivat minut. He varastivat kaiken omaisuuteni ja veivät vaimoni mukanaan," mies kertoi, edelleen tyynellä äänellä, "JA OLISIN AIKA HELVETIN TYYTYVÄINEN, JOS JOKU VOISI VIHDOIN AVATA NÄMÄ SITEET!" hän huusi äkkiä.

Aioin avata ne, mutta Markwartin olalleni asettama käsi pysäytti minut.

"Odotahan hetki. Emme tiedä kuka hän oikeastaan on. Mitä jos hän onkin yksi heistä valepuvussa."

Katselin miestä. Hän ei pukeutunut täydellisen mustaan, mutta hän oli yhtä massiivinen kuin Conrad tai Girolamo ja juuri tuo massiivisuus tuntui olevan ulkoinen yhtenäinen tekijä vihollisillemme. Hän oli kuitenkin selvästi vanhempi kuin vihollisemme, todennäköisesti jo yli viidenkymmenen.

"Kuulkaahan," mies aloitti jälleen rauhallisesti, mutta menetti sitten taas itsehillintänsä, "JOS ETTE PÄÄSTÄ MINUA HETI VAPAAKSI, TAPAN TEIDÄT KAIKKI!"

"Jos hän on yksi heistä, he valitsivat ehdottomasti väärän miehen meitä kiusaamaan," sanoin.

Mies yritti päästä pystyyn, mutta hänen yhteensidotut jalkansa antoivat meille mahdollisuuden kaataa hänet helposti takaisin maahan ja jatkaa omaa keskusteluamme hänestä.

Lopulta teimme päätöksen: "Päästämme sinut vapaaksi, ja koska olet noin isokokoinen, otamme sinut mukaamme pelastamaan vaimoasi. Voit kantaa osan tarvikkeistamme. Valvomme sinua kuitenkin koko ajan, ja jos teet yhdenkin väärän liikkeen, tapamme sinut."

"Mikä on muuten nimesi?" Gerlach lisäsi.

"Minä olen Guillarmo," mies töksäytti.

Pidimme nopean esittely kierroksen.

"Odottakaahan hetki," Guillarmo sanoi ja meni taloonsa.

Hetken kuluttua - joka oli hieman liian pitkä, sillä olimme jo valmiita seuraamaan häntä ja tappamaan sitten - hän palasi pukeutuneena haarniskaan. Se ei ollut hyvä idea. Olimme kaikki heti valmiita käymään kimppuun, onnekseen Guillarmo oli tajunnut pitää miekkansa tupessaan. Olin käynyt mökissä sisällä, enkä muistanut nähneeni siellä minkäänlaista aseistusta.

"Eiköhän pojat lähdetä," ilmoitti Guillarmo. Kapteeni ei pitänyt hänen tyylistään ilmeestä päätellen. Hänenkin oli kuitenkin myönnettävä, että meidän hätäisesti kootut panssarimme saivat Guillarmon näyttämään rautaisessa täyshaarniskassaan johtajaltamme.

Meillä oli kuitenkin vielä paljon tekemistä ennen lähtöä. Tarkistimme mihin Girolamon loput köydet johtivat. Niiden takana oli aseteltuina jalkajousia, ballistoja ja muita massatuholaitteita.

Jouduimme myös harkitsemaan tarkasti mitä ottaisimme mukaan. Pistoolit, ruudit, kuulat, jalkajouset ja vasamat tulivat mukaan. Lisäksi otimme tietysti ruokaa, käsiaseemme ja hieman panssareita. Markwartilla oli edelleen tarvikkeensa ja Gerlachilla työkalunsa. Otimme myös muutaman huovan ja tulentekovälineet, sekä rahaa. Muuten jouduimme hylkäämään kaiken.

Viimeisenä kostimme Girolamolla - kunnolla. Oli suuri virhe häneltä jäädä henkiin Symeonin käsittelystä. Se jätti meille mahdollisuuden käyttää kaikkia niitä hauskoja kidutuskeinoja, jotka olimme armeijavuosiemme aikana oppineet. Gerlachkin osallistui, mistä olin hyvin yllättynyt. Hän keksi vielä monia hyviä uusia konsteja.

Tungimme tikkuja uhrimme kynsien alle, poltimme hänen hiuksensa, myös alapäästä, pakotimme hänet syömään omat kiveksensä, emmekä olleet helliä niitä irroittaessamme, tungimme puuseipään hänen peräsuoleensa ja niin edelleen. Mikään ei ollut liian julmaa.

Girolamo yritti vuoroin rukoilla armoa, vuoroin uhkailla meitä demoneilla ja vuoroin solvata meitä saadakseen meidät vihdoin tappamaan itsensä. Mikään konsti ei toiminut. Lopulta hän keksi jotain, mikä sai minut pysähtymään puoleksi sekunniksi.

"Te ette ole yhtään meitä parempia, vaikka kuinka niin itsellenne väittäisitte!" hän huusi tuskissaan. Tajusin hänen varmaankin olevan oikeassa, mutta en välittänyt pätkääkään. Viimein aamun valjetessa runneltu keho ei enää kestänyt.