17. Luku

Seuraavan päivän ilta oli synkkä. Säässä ei ollut mitään vikaa, mutta minä surin Myrskytuulta, Gerlach suri Isobelia ja Symeon suri Anselmusta. Edellisen yön leikit eivät olleet poistaneet mielistämme menetyksiämme.

Lisäksi Guillarmo kertoili erilaisia tarinoita vaimostaan, mikä ei auttanut meitä, jotka emme koskaan olleet kokeneet avioliittoa, ja oli siksi joillekin meistä arka paikka.

Guillarmolla oli onneksi mielenkiintoisempaakin kerrottavaa:

Olin nuorena palkkasoturi, kuten tekin ilmeisesti olette. Minäkin olin hyvin paljon teidän kaltaisenne. Otin turhia riskejä lyhyen tähtäimen etuja tavoitellen. Kuolema tuntui aina olevan lähettyvillä. Onneksi olin tarpeeksi taitava pitääkseni itseni hengissä kaikki ne vuodet. Monet muut eivät olleet yhtä onnekkaita tai taitavia. Silloin myös tietyt riskit olivat pienempiä, tykit eivät vielä niitanneet kymmeniä miehiä yhdellä kuulalla, vaikka jousimiehiä toki oli ja heidän yhteislaukauksiaan oli myös syytä varoa.

Olin menestynyt, kuten näette panssaristani, mutta mikään summa rahaa ei tuntunut koskaan riittävän. Etenin urallani hyvin ja pian minulla oli oma yksikköni, jota johdin moniin erilaisiin seikkailuihin. Yleensä seikkailut olivat melko tylsiä, sillä meillä oli tapana sopia taistelujen lopputuloksesta vastustajan kanssa. Siten säästimme henkiä ja molemmat osapuolet saivat palkkansa joka tapauksessa. Eihän yksikään ruhtinas halua maahansa vihaista hallitsematonta palkkasoturijoukkoa.

Eräänä päivänä kävi kuitenkin niin, että sain neuvoteltua meille edullisen sopimuksen erään panttivangin palauttamisesta. Kaksi naapurivaltiota oli vuosia aiemmin vaihtanut keskenään panttivankeja. Näin oli pakko toimia, sillä valtioiden talous oli päässyt romahtamaan vuosikausia kestäneen sodan aikana ja muut läheiset valtiot alkoivat katsella niitä ahneesti.

Sittemmin toisen valtion johtaja katuikin päätöstään. Hänellä oli tärkeä neuvottelu kesken toisen valtion kanssa ja juuri kun hän oli antamassa tyttärensä toisen valtion päämiehen vaimoksi, tytär kuoli. Ruhtinaan ainoa toinen tytär oli siis panttivankina ja liitto oli tärkeämpi kuin rauha, joten meidät käskettiin hakemaan tyttö pois. Ymmärrätte varmaan, että tämän tyyppiset tehtävät ovat usein hankalia, sillä panttivanki voidaan koska tahansa tappaa.

Ruhtinaan tiedustelu (lue: vakoojat) olivat löytäneet panttivankien säilytyspaikan eräästä syrjäisestä linnoituksesta. Oikeastaan se oli melko lähellä valtion tärkeitä keskuksia, mutta kuitenkin sellaisessa maastossa, että siellä ei juuri asutusta ollut. Paikka oli siis ihanteellinen - heille, mutta ei todellakaan meille.

Jouduimme siis hiiviskelemään vihamielisen valtion sisällä joukolla, jossa oli tarpeeksi miehiä linnan valloittamiseen nopealla aikataululla. Meillä oli runsaasti kirvesmiehiä ja aseinsinöörejä mukana, jotta voisimme perillä rakentaa tarpeelliset välineet linnan muurien tuhoamiseen. Otimme mukaan myös runsaasti hakkuja ja lapioita varmuuden vuoksi.

Emme tietenkään onnistuneet liikkumaan salaa, mutta siitä tarkemmin joskus toiste. Taisteluja käytiin useita, mutta ne eivät olleet mitenkään mainitsemisen arvoisia. Menetimme jonkin verran jalkamiehiä, mutta vihollisemme eivät onnistuneet saamaan aikaan kunnon keskitettyä hyökkäystä tai puolustusta.

Saavuimme linnalle muutaman päivän kahakoinnin ja pikamarssin jälkeen. Aloitimme heti omien linnoitusrakennelmien valmistelun samalla kun tutkin itse muutaman insinöörin kanssa linnan valtausmahdollisuuksia.

Linnan paikka oli viisaasti valittu. Se oli harjanteella, jonka vierellä oli järvi, josta saatiin kätevästi vettä vallihautaan. Emme siis pystyisi kaivautumaan linnan sisään, eikä meillä oikeastaan ollut aikaa sellaiseen. Toisaalta suora rynnäkkö olisi lähes itsemurha, sillä jyrkkä harjanne tarjoaisi aivan liikaa mahdollisuuksia puolustukseen. Lisäksi tilanne oli sama joka puolella, paitsi porttivarustuksella, joka oli vielä pahemmin suojattu. Ainoa mahdollisuutemme tuntui olevan piirityslinko tai, vielä parempi, -lingot. Niidenkään kantama ei välttämättä olisi tarpeeksi pitkä, sillä harjanne antoi vastustajiemme nuolille sen verran lisäkantomatkaa, että lingon rakentaminen vaatisi paljon suojatoimenpiteitä. Kaikki tämä ja vihollinen tuntui myös saavan vihdoin ryhmitettyä joukkomme selustaamme.

Onneksemme linnassa ei ollut paljoa väkeä ja se ei ollut kovin suuri, joten siinä oli vain yksi puolustusrengas.

Minulla olikin suunnitelma. Rakensimme pikaisesti yhden lingon valmiiksi ja aloimme testata sitä. Olimme rakentaneet suojia varmuuden vuoksi nuolilta, mutta olimme sen verran kaukana, että niitä ei olisi tarvittu.

Suunnitelmamme oli yksinkertainen. Kun insinöörit testasivat linkoa, ottaisin pienen eliittiryhmän sotilaitani mukaani ja kiertäisin linnan toiselle puolelle, mistä hankkiutuisimme sisään kiipeämällä. Meillä oli kaikki valmiina: tiedustelutietoja hyvistä paikoista joista yrittää, pieni lautta, jolla ylittää vallihauta, köysiä kiipeämiseen ja paras jousiampujamme tappamassa mahdolliset yksittäiset vartijat, jotka sattuisivat olemaan sillä puolen linnaa.

Kun kuulimme ensimmäisen kiven iskeytyvän maahan toisella puolella linnaa, näimme kuinka vartiomiehet alkoivat kerääntyä sille puolen ja aloitimme oman hyökkäyksemme. Kaikki kulki kuin asiaa olisi harjoiteltu enemmänkin. Vartijoita ei sillä puolen linnaa ollut. Lauttamme kannatti meitä ja saimme kaikki nopeasti vallihaudan yli. Meillä oli ongelmia saada koukut linnanmuurin yli, mutta lopulta se onnistui ja pääsimme kiipeämään linnaan sisälle.

Sisällä ei vastarintaa näkynyt. Yllätimme jousimiehet, jotka yrittivät ampua insinöörejämme helposti ja avasimme portit nopeasti omille joukoillemme. Valtasimme linnan naurettavan helposti. Suunnitelma oli hyvä ja se toimi. Katselimme naureskellen, kun vihollistemme joukot etenivät ympäröivän metsikön läpi rakentamillemme piirityslingoille. Olimme toki ottaneet tämän huomioon ja silloin laukaisimme ansamme. Muutamia miehiäni oli jätetty piilotettuina ympäri läheisiä metsiköitä ja he sytyttivät metsikköön piilotetut öljytynnyrit. Ne räjähtivät ja menetimme siinä pari hyvää miestä, mutta samalla kuiva metsikkö syttyi tuleen ja tuli levisi nopeasti puusta toiseen. Ne vastustajistamme, jotka yrittivät tulta karkuun meitä kohti saivat nuolisateen niskaan ja ne, jotka yrittivät paeta metsän halki, jäivät auttamatta liekkeihin.

Olimme hyvin tyytyväisiä tilanteeseen.

Sitten alkoi kohteemme etsintä ja samalla ongelmamme. Löysin tytön eräästä kellarin selleistä. Hän oli huonokuntoinen, aivan kuin ei olisi saanut ruokaa päiviin. Lisäksi tilat olivat muutenkin epäsopivat hänen arvolleen. Muissakin selleissä oli arvokkaita panttivankeja, jotka päätimme ottaa mukaamme.

Lähtö ei ollut kuitenkaan vielä edessä, sillä metsä paloi ympärillämme, emmekä päässeet pakoon, ennen kuin palo oli ohi. Tein virheen ja tutustuin tyttöön sinä aikana. Hän ei ehkä ollut kaunis, mutta hän oli huomattavan älykäs, jopa älykkäämpi kuin useimmat tuntemani miehet. Rakastuin palavasti ja - ehkä viinin vaikutuksesta, jota joimme palon sammumista odotellessamme - päätin, että en antaisi tyttöä lapsentekokoneeksi millekään pikkuparonille, joka ei edes ollut koskaan tavannut häntä.

Seuraavana aamuna lähdin herättyäni tyttö mukanani. Metsä kyti vielä ja kauempana palo oli vielä voimissaan. Näytti kuitenki siltä, että samana päivänä vielä sataisi ja se sammuttaisi palon ja - mikä vielä parempaa - peittäisi jälkemme. En voinut ottaa mukaani paljoakaan tavaraa, mutta sain sen verran varallisuutta mukaani, että pystyimme aloittamaan uuden elämän maaseudulla. Meiltä meni vuosia opetella maanviljelyn perusrutiinit, mutta lopulta onnistuimme.

Yksikköni onnistui tunkeutumaan takaisin maahan, jossa meidät oli palkattu, mutta vain suurin miehistötappioin. Lisäksi työnantajamme mestautti joka kymmenennen heistä rangaistukseksi. Loput hän palkkasi metsästämään minua ja uskoakseni he ottivat tehtävän mielellään vastaan. Minut on löydetty jo pari kertaa, mutta olen onnistunut aina pakenemaan.

Emme ole koskaan saaneet lapsia, mutta olemme olleet hyvin onnellisia vaimoni kanssa, enkä haluaisi luopua hänestä vieläkään. Siksi lähdin mukaanne ja siksi aion tappaa hänen kaappaajansa.

Katselimme toisiamme sanattomina. Tiesimme, että Guillarmo olisi oiva liittolainen työssämme. Kapteeni ei vieläkään hyväksynyt Guillarmon pyrkimyksiä ottaa joukko hallintaansa, mutta hän oli käytännön ihminen ja ymmärsi varmasti Guillarmon mukana pitämisen edut. Guillarmo oli kyllä periaatteessa korkeampi arvoisempi, mutta sillähän nyt ei ollut mitään väliä. Kapteeni oli meidän johtajamme, emmekä olisi sallineet hänen syrjäyttämistään kovin heppoisin perustein - huolimatta kaikesta mitä oli viime aikoina tapahtunut.

Alkoi sataa, eikä meillä ollut kunnon suojia. Lähellä oli puita, mutta kun olimme siirtymässä niiden luo, alkoi salamoida. Muistimme varsin mainiosti Gerlachin opetukset asiasta. Emme halunneet siis siirtyä puun alle, mutta Gerlach oli tällä kertaa eri mieltä. Hänen mukaansa olisimme turvassa, kunhan pysyisimme kaukana korkeimmista puista.

Siirryimme siis puiden alle. Tein tarkan tutkimuksen siitä, mikä puu oli lyhyin. Seisoin sateessa sitä tehdessäni ja vaikka lopputulos oli, että toverini olivat jo sen puun alla, en voinut mennä sinne, vaan valitsin viereisen puun. Ylpeydestä on joskus haittaa.

Yöstä tuli lisäksi kylmä. Ystävänikään eivät saaneet kasattua tarpeeksi kuivia oksia sytyttääkseen nuotion. Palelimme kaikki läpi yön.

Aamulla paikkoja kolotti, mutta matkaa oli jatkettava. Aamulla paljastui myös, että sade oli kastellut pahasti leipämme ja ne olivat alkaneet homehtua. Eipä meillä muutakaan ollut, joten kaavin pahimman homeen pois ja söin mitä jäi jäljelle. Muut tekivät samoin. Halusimme säästää hillomme tulevaisuuden varalle. Toivoimme kuitenkin, että saisimme jostain lisää ruokaa nopeasti, sillä leivät olisivat pian aivan syömäkelvottomia.

Sää oli kuitenkin onneksi parempi. Aurinko paistoi mukavasti ja olimme pian taas matkustuskunnossa. Täytimme leilimme yön sateista syntyneessä purossa. Guillarmo yritti painostaa meitä jatkamaan nopeasti. Teimmekin juuri niin, vaikka sää saikin olomme sen verran raukeaksi, että emme olisi oikeastaan jaksaneet edes nousta. Varsinkin Markwart, joka oli edellisenä iltana veistellyt jonkinlaisen vesipiipun ja polttanut sen kanssa löytämiään yrttejä. Se kuulemma auttoi häntä näkemään tulevaa.

Jäin pian pienen ryhmämme viimeiseksi. En ollut tottunut marssimaan jalkaisin. Itse asiassa en ollut tehnyt sitä vuosiin. En kertaakaan sen jälkeen kun olin saanut Myrskytuulen. Emme olleet marssineet kovin pitkään edellisenä päivänä, joten jalkani eivät vielä silloin kärsineet pahasti. Nyt näköpiirissä oli kuitenkin koko päivän kestävä marssi, joka suoritettaisiin ilmeisesti pikana, sillä Guillarmo ja Kapteeni lähes juoksivat kilpaa etunenässä. Säälin itseäni jo valmiiksi.

Aloin myös muistella Myrskytuulta. Se oli hyvin erikoislaatuinen ratsu. Minulle väitettiin, että kukaan ei ollut pystynyt ratsastamaan sillä ennen minua - väite jota en pitänyt uskottavana, sillä se oli selvästi totutettu satulaan. Muut olivat ratsastaneet sillä myöhemminkin, mutta jotenkin olin aina kateellinen heille. En voinut tietenkään sanoa sitä ääneen.

Myrskytuuli ei ollut sotahevonen. Sen ruumiinrakenne oli aivan liian kevyt siihen. Se oli kuitenkin nopea ja ketterä. Se pystyi kiipeämään uskomattomia mäkiä ja kykeni todella nopeisiin täyskäännöksiin. Se oli oikeastaan luotettavin ystäväni. Viime aikaisten tapahtumien perusteella olin valmis uskomaan, että ainut luotettava. Olin ylpeä, että sellainen hevonen oli joskus ollut minun.

Päivä kului pohdiskellen Myrskytuulta ja kaikkea siihen liittyvää. Se oli hyvä tapa unohtaa kipu jaloissani, vaikka hyvän kuolleen ystävän muistelu ei ollutkaan helppoa.

Illalla, kun vihdoin pysähdyimme koko päivän läkähdyttävän marssin jälkeen, jalkani melkein huusivat tuskasta. Minä ehkä hieman ääntelinkin.

Markwart tuli apuun. Hän oli sytyttänyt oksan, jolla hän lämmitti vesipiippuaan ja veti sitten höyryä henkeen. Hän tarjosi sitä minullekin, se kuulemma auttaisi tuskiini. Otin avun mielelläni vastaan ja vedin itsekin höyryä henkeeni.

Vaikutusta ei tarvinnut pitkään odotella. Istahdin erään puun rungon viereen istumaan ja nauttimaan höyryn aiheuttamasta hyvän olon tunteesta. Gerlach selitti Guillarmolle ja Kapteenille jotain sään epätavallisesta heilahtelusta.

Markwart aikoi ilmeisesti osallistua keskusteluun, mutta alkoikin vain hihittää. Hetken kuluttua minäkin aloin hihitellä mukana, ja jatkoimme sitä kahdestaan, kunnes vatsalihaksenikin kipeytyivät kuten jalkani. Sekin oli mielestäni vain hauskaa ja nauru jatkui entistä kovempana.

Muut tuijottivat meitä ihmeissään.

"Tiedättekös mitä pojat?", kysyi Markwart vieläkin hihittäen, "Me olemme vielä suuremmassa pulassa kuin luulimmekaan. Me kuolemme vielä kaikki."

Sekin oli mielestäni vain hauskaa. Muut eivät pitäneet sitä huvittavana ja palasivat takaisin keskustelemaan säästä. Aloin vihdoin rauhoittua. Markwartkin rauhoittui pian ja sitten katselimme vain tähtiä jonkin aikaa ennen kuin menimme nukkumaan.

Minulla oli nälkä, mutta asialle ei voinut juuri nyt tehdä mitään. Ruoka oli vähissä eikä meillä ollut tietoa mistä sitä saisi lisää. Yleensä tällaisilla alueilla olisimme ryöstäneet sitä kylistä, mutta nyt meitä oli niin vähän, että se ei välttämättä onnistuisi, emmekä olleet nähneet yhtään kylää pitkiin aikoihin, vaikka täälläpäin niitä oli yleensä muutaman mailin välein.

Kun heräsin aamulla, ruokaa oli vielä vähemmän. Guillarmo oli päättänyt ravita itseään meidän kustannuksellamme vartiovuorollaan. Ei ollut mitenkään yllättävää, että asiasta kehkeytyi kunnon riita. Guillarmo perusteli tekostaan vanhalla iällään ja suurella massallaan. Molemmat seikat tekivät hänet nälkäisemmäksi, ainakin hänen mukaansa. En tietenkään uskonut sanaakaan, enkä usko muidenkaan uskoneen.

Pohdimme jo keskenämme Guillarmon surmaamista tai vähintäänkin taakse jättämistä, mutta päätimme lopulta antaa tämän vielä anteeksi, kunhan hän lupaisi käyttäytyä paremmin tulevaisuudessa. Vaatimus esitettiin äänensävyllä, joka ei jättänyt epäselvyyksiä siitä, mitä lupauksen rikkomisesta seuraisi. Ja tokihan Guillarmo lupasi. Saimme hänet kuitenkin kiemurtelemaan tavalla, jota en olisi uskonut näkeväni, mutta tarvittaessa me olemme vakuuttavia - hyvin vakuuttavia.

Lähdimme matkaan nälkäisinä, paitsi Guillarmo, joka piti jälleen hyvää tahtia. Tänään Kapteeni kuitenkin päätti jättäytyä meidän kanssamme hieman taakse. Guillarmo näytti muutaman kerran siltä kuin aikoisi sanoa jotain nopeudestamme, mutta ymmärsi sulkea suunsa ajoissa. Hän pysähtyi usein odottamaan meitä. Symeonia koko tilanne näytti huvittavan suuresti.

Jalkani olivat edelleen kipeät ja pyysin Markwartilta sitä yrttiä, jota olimme edellisenä iltana vetäneet henkeen. Se oli lieventänyt kipujani mukavasti. Markwart kuitenkin kieltäytyi selittäen tarvitsevansa kaiken jäljellä olevan näkyjen tuottamiseen. Olin pettynyt. Aine oli mukavaa ja siitä sai hyvän olon. Halusin ehdottomasti lisää ja päätin sitä myös Markwartilta hankkia. Juuri silloin tarvitsin kuitenkin muuta ajateltavaa. Aloin siis käydä suurta tehtäväämme läpi.

"Kuulkaas. Meitä taitaa nyt olla enemmän kuin heitä", sanoin.

He pohtivat asiaa.

Kapteeni ehti vastaamaan ensimmäisenä: "Heitä pitäisi olla jäljellä Rodrigo, se pappi..."

"Rainer", täsmensi Symeon.

"... Rainer, se ritari..."

"Theodor."

"... Theodor ja renki."

"Mathias", pääsi Symeon vielä sanomaan.

"Joka tapauksessa", jatkoi Kapteeni, "Meitä on nyt sitten viisi neljää vastaan."

"Kosto on kuitenkin jo ehtinyt maksaa paljon", sanoi Markwart, "Ulrich, Hanczel ja Terreros ovat kuolleet, puhumattakaan Anselmuksesta, Myrskytuulesta ja lukuisista sivullisista."

"Prosper, Nestor ja vaikka ketä muita", täsmensin, "Eikä meillä oikeastaan ole tietoa onko Heintze vielä elossa."

"Hän onkin jo kuudes meistä. Meillä on ylivoima ilman häntäkin. Täytyy myös muistaa, että Mathias oli jo valmis vaihtamaan puolta, joten hänestä saattaa olla meille vielä hyötyä."

"Olemmehan me jo tappaneet heistäkin monta, ensin oli Erich..." aloitti Kapteeni.

"...sitten Abel", jatkoi Markwart.

"Seuraavaksi oli vuorossa Clemens ja sitten Ephraim," jatkoin.

"Viimeisimpinä Conrad ja Girolamo. Lisäksi olemme tuhonneet ne demonit", Gerlach sanoi lopettaen listan.

"Tämähän saattaa vielä onnistuakin", sanoi Kapteeni.

Markwart aikoi vastata, mutta päätti sitten olla hiljaa.

Symeon keskeytti keskustelun: "Näillä main jätin Heintzen. Tästä eteenpäin on minulle tuntematonta seutua."