Lopun alku

Jo luolan suu oli uhkaava. Vaikka se oli hyvin peitetty kasvustolla, kaikki ohikulkijat vaistosivat jotain pahaa lähistöllä ja jatkoivat matkaansa pikimmiten. Kun naamiointi oli poistettu, sisäänkäynti toi mieleen jonkin suuren ja kammottavan pedon suun, joka oli valmis ahmaisemaan sisäänsä kaikki, jotka eivät tajunneet ajoissa paeta. Se ei näyttänyt isolta, mutta oli riittävän suuri kenen tahansa ihmisen kävellä suorana sisään. Usein kuitenkin sisäänmenijät löivät päänsä luolan suun yläreunaan, joka tuntui muuttavan muotoaan, kun kukaan ei katsellut.

Luolan sisällä oli hiostavan kuumaa, aina, jopa lähellä pintaa, mutta kuumuus paheni tasaisesti alemmas mentäessä. Valonlähteet auttoivat vain vähän ja loivat uhkaavasti tanssivia varjoja. Silloin tällöin valo osui johonkin, joka loisti kuin silmäpari pimeässä, mutta tarkempi tarkastelu ei koskaan paljastanut mitään erikoista. Luola oli kuin labyrintti. Sen käytävät olivat pitkiä ja vaikka ne olivat hyvin erilaisia, selviä maamerkkejä oli vähän, ja koska hiekkaa tai vastaavaa ei ollut, niin lattiaan ei jäänyt jälkiä, joten luolissa kulkija saattoi kiertää ympyrää päiväkausia asiaa edes tajuamatta. Merkeiksi jätetyillä esineillä oli tapana hävitä jonnekin, kuin luola itse olisi ne nielaissut.

Kivi, johon luola oli kaivettu - tai miten se lie syntynytkään, tulevaisuudessa sitä väitettäisiin luonnon muovaamaksi, mutta vesivirrat eivät yksinkertaisesti luo mitään sellaista - oli mustaa kuin obsidiaani, mutta sisälsi verenpunaisia raitoja, joiden alkuperää kukaan ei osannut selittää. Raidat olivat uhkaavia, mutta myös avuksi, sillä, jopa valolähteen kanssa on hankala edetä, kun kaikkialla ympärillä on vain mustaa.

Kaikkien tunneleiden tuolla puolen oli suuri onkalo. Se jätti koollaan varjoonsa suurimmatkin katedraalit ja kuninkaiden salit. Mikä oli hyvä, sillä muuten sinne ei olisi mahtunut kaikkia niitä luurankoja, joita sinne oli kerääntynyt vuosien varrella. Kukaan ei ollut koskaan laskenut ruumiiden määrää, mutta tulevaisuuden viisaat matemaatikot olisivat nopeasti voineet päätellä niiden määrän olevan 903, jos vain tunsivat niiden alkuperän. Onkalossa asustavat nimettömät palvelijat olivat jo useasti miettineet mitä tehdä niille kaikille, mutta olivat toistaiseksi vain kasanneet niitä siten, että onkaloon jäi vielä runsaasti lattiatilaa. Niillä oli myös tapana leikkiä kalloilla ja rummuttaa uhkaavasti pimeydessä sääriluilla ruumiiden nahoista taidokkaasti valmistettuja rumpujaan.

Yksi onkalon seinusta oli varattu vankeja varten. Siellä istui lukituissa selleissä kaikkiaan neljäkymmentä miestä, naista ja lasta odottamassa kohtaloaan. Heidän silmistään näki, kuinka alistuneita he olivat ja heidän ulkomuotonsa olisi saanut kenet tahansa silminnäkijän pitämään heitä menetettyinä. He asuivat omassa ulosteessaan, ja jossain määrin myös edellisten sukupolvien. He eivät puhuneet, nimettömät palvelijat eivät sallineet sitä. Heillä ei ollut mitään mahdollisuutta peseytyä, mutta eivät he sellaista enää kaivanneetkaan. Valoa he eivät juuri nähneet. Ehkä muutaman kerran vuodessa. Ravintonsa he saivat nimettömien palvelijoiden lähitunneleissa kasvattamista sienien oudoista mutaatioista, joita nimettömät lannoittivat ulosteillaan ja ruumiiden lihoilla. Joskus ruokavaliota täydennettiin tänne alas eksyneistä rotista, mikäli vangeilla oli onnea. Nimettömät itse eivät ilmeisesti tarvinneet mitään syödäkseen, vaan elivät ympäröivästä pimeydestä, mistä ne saivat enemmän kuin tarpeekseen ravintoa, koska pystyivät tuottamaan lannoitteita. Kuolema olisi ollut vangeille armollista, mutta he eivät enää uskoneet sen mahdollisuuteen, sillä jokin tuntui estävän heitä sairastumasta ja nimettömät pitivät huolta siitä, että kukaan ei onnistunut tekemään itsemurhaa, joita vasta saapuneet yritettivät tiheään.

Onkalon toisella puolella oli kokoelma kidutusvälineitä, joka olisi saanut inkvisiittorinkin sanattomaksi. Vaistomaisesti vangit tiesivät, että ne olivat siellä juuri heitä varten, vaikka kukaan heistä ei ollut koskaan nähnyt ketään tapettavan tai kidutettavan niillä. Vangit kuitenkin näkivät ne, kaikesta pimeydestä huolimatta, he pystyivät aistimaan ne, kuin oudot majakat. Jokaista heitä odotti myös kahleet. Niitä ilmestyi aina yhdet lisää joka seitsemäs vuosi ja joka seitsemäs vuosi kaikki ne tulivat käytetyiksi, mutta siinä miten se tapahtui ei ollut mitään mystistä. Juuri silloin vain kolme niistä oli tyhjiä.

Onkalon keskellä oli alttari. Se ei ollut suuri tai näyttävä, vaan pieni musta kohouma luolan lattiasta. Siihen oli kerääntynyt vuosien ja vuosikymmenten, jopa -satojen, aikana sellainen määrä kuivunutta verta, että oli vaikea sanoa, oliko siihen mahdollisesti kirjoitettu jotain. Uhrauksissa käytetty veitsi lojui alttarin vieressä puolihuolimattomasti odottamassa uusia uhreja. Seinä alttarin takana näytti olevat koko ajan liikkeessä. Se ei aaltoillut kuin meri tai metsä tuulessa, vaan se näytti harkitsevan jokaisen liikkeen. Ajoittain siihen muodostui sanoja, kuten 'kuolema', 'raiskaus' tai 'petos', mutta kukaan ei ollut niitä lukemassa, paitsi nimettömät, jotka eivät niitä ymmärtäneet, tai ainakaan niihin reagoineet.

Älkää kysykö mikä on nimetön, sillä niiden nimettömyydelle on syynsä.

Tätä paikkaa Rodrigo kutsui kodiksi.

Ja nyt hän oli saapunut kuukausien poissaolon jälkeen kotiin.

Samaan aikaan...

Oletko koskaan kuullut luun murtuvan. Ääni ei ole kaunis. Mutta se ei ole mitään verrattuna ääneen, joka syntyy kun luun palat äkkiä napsahtavat takaisin paikalleen tai kun rustot alkavat jälleen nivoutua kasaan.

Onko sinulta koskaan murtunut luu? Tuska on uskomaton. Kuvittele nyt, miltä tuntuu, kun irronnut kätesi palaa paikalleen ja tunnet äkkiä kaiken sen kivun, mitä tuo käsi ei ole päässyt viestittämään aivoillesi sen ollessa irti. Ihmisen mielenterveys horjahtelee pienemmistäkin asioista, kun se yrittää suojata minuuttamme, ja pelkästään huuto, joka juuri tuollaisesta tapahtumasta seurasi olisi riittänyt tekemään kuulijoista hulluja.

Pian huudon päästäjä kuitenkin nousi pystyyn ja lähti vapisten kävelemään. Askeleet tasaantuivat hiljalleen ja pian mies eteni jo tasaista vauhtia kohti määränpäätään.

Hieman myöhemmin...

Heintze tutki luolan suuaukkoa. Vuosikausiin hän ei ollut tuntenut pelkoa. Nyt tunne oli palannut.