18. Luku

Muutaman päivän taivaltamisen jälkeen ruoka alkoi olla pahasti lopussa. Olimme kokeilleet metsästämistä. Se ei tuntunut onnistuvan, sillä meillä ei ollut tarvittavaa kokemusta. Markwart onnistui kyllä jäljittämään loitsuillaan eläimiä, mutta ei onnistunut koskaan saamaan niitä kiinni tai tapettua niitä. Jouduimme luovuttamaan. Kun vielä muutama päivä oli kulunut, hillotkin olivat loppuneet ja alennuimme syömään juuria. Marjojakaan ei tuntunut metsistä löytyvän.

Vielä viikon verran ja aloimme katsella toisiamme ja Symeonia nälkäisinä. Symeonissa ei ollut paljoa syömistä, vaikka se ei tuntunutkaan olevan niin nälissään kuin me. Ehkäpä linnut olivat tottuneempia nälkään tai eivät vain tunteneet sitä. Pahinta oli tietoisuus siitä, että muillakin oli samanlaisia ajatuksia.

Minulle väitettiin, että ihminen selviää oltuaan kuukaudenkin syömättä, mutta se tuntui vaikealta uskoa, varsinkin kun etenimme edelleenkin kohtuullista vauhtia. Leikin öisin Markwartin rohdoilla. Minulla oli ensimmäisinä öinä vaikeuksia löytää oikea yrtti, mutta opin tunnistamaan sen pian tuoksun perusteella. Harmikseni sekin loppui pian. Markwart yritti raivota minulle asiasta, mutta ei kyennyt. Nälkäinen kun oli.

Nälkä vaikutti pahiten Guillarmoon. Hän oli ehkä ollut oikeassa suuren kokonsa ja korkean ikänsä vaatimuksista, mutta todennäköisempää oli, että hänen voimiaan kulutti painava haarniska. Emme juuri vaivautuneet säälimään häntä. Edes siinä vaiheessa, kun hän romahti kasaan kesken marssin.

Olimme kuitenkin saavuttaneet suuren linnoitusmaisen rakennuksen. Siinä ei kuitenkaan ollut kunnon puolustuksia ja sen suhteellisen matalien muurien sisäpuolella oli selvä kappelirakennus. Oletimme paikan siis olevan luostari.

Raahauduimme portille ja koputimme. Emme uskoneet, että saisimme ruokaa, luostarit olivat yleensä varovaisia meidänlaistemme suhteen. Guillarmo makasi edelleen tiellä.

Ovessa oleva luukku kuitenkin avattiin ja toisella puolella oli nunna. Hän näytti hämmentyneeltä katsellessaan meitä.

"Mitä asiaa?" hän kysyi varovaisesti.

"Arvon sisar, tarvitsemme vain suojaa ja ruokaa", vastasi Kapteeni, "Olemme vain köyhiä kulkureita, joita onnetar on kohdellut kaltoin."

"Älä puhu epäjumalista jumalan talossa", vastasi arvon sisar tiukasti, mutta alkoi kuitenkin avata porttia. Hän kutsui myös muita sisaria auttamaan.

Sisaret kantoivat Guillarmon sisään ja johdattivat meidät keittiöön. Siellä he tarjosivat meille runsaan aterian. Gerlach esti meitä kuitenkaan syömästä tai juomasta liikaa. Hän selitti, että saisimme vain kramppeja. Tiesimme hänen olevan oikeassa, sillä olimme nähneet kampanjoillamme juuri sellaisia tilanteita. Itsensä hillitseminen oli kuitenkin hankalaa. Varsinkin kun nunnat tuntuivat yrittävän kaikin tavoin syöttää meille enemmän ja enemmän. He vakuuttivat, että tarvitsisimme vielä voimiamme. Kapteeni sanoi, että meillä olisi kyllä ihan tarpeeksi voimia ja läimäytti lähintä nunnaa takapuolelle.

Ihme kyllä, nunna vain hymyili. Ehkä hieman vaivautuneesti, mutta olisimme odottaneet aivan toisenlaista reaktiota.

Ruokailun jälkeen tarvitsimme lepoa ja nunnat olivat riittävän ystävällisiä tarjotakseen meille vierastaloaan, joka oli heti muurien ulkopuolella. Matkalla sinne huomioimme käytävillä kulkevat rännit. Ne olivat katonrajassa ja kokeiltuani sormella niiden sisältöä, totesin ne tyhjiksi. En ollut nähnyt missään vastaavia, eikä ollut kukaan kumppaneistanikaan.

Gerlach, jota asia eniten insinöörinä kiinnosti, kysyi niistä nunnalta. Tämä vain selitti, että niillä johdetaan öljyä lamppuihin kun ne täytetään. Se tuntui omituiselta tavalta, mutta tavallaan järkevältä. Gerlach kyseli nunnalta paljon asiaan liittyviä tieteellisiä kysymyksiä, mutta nunna väisti ne kaikki sanoen olevansa liian ummikko ottaakseen niihin kantaa.

Huomioimme luostarin pihallakin muutamia seikkoja. Asuinrakennuksen lisäksi - josta juuri tulimme - luostariin kuului kirjasto, kappeli ja varastorakennus. Varastorakennuksen takana näytti olevan hautausmaa.

"Luostari on ilmeisesti vanha", Markwart totesi.

"Ei oikeastaan, se on ollut olemassa vain noin sata vuotta", nunna vastasi, "Miksi niin?"

"Koska hautausmaanne on noin laaja", Markwart vastasi puolestaan, nyökäten varaston suuntaan.

Nunna häkeltyi hetkeksi.

"Meillä on ollut muutamia pahoja epidemioita."

"Epi-mitä?" kysyin.

"Kulkutauteja", vastasi Gerlach, "eikä luostari todellakaan voi olla sataa vuotta vanhempi. Katsokaa nyt tuota kappelin ovea. Tuollaisia ei ole rakennettu pitkään."

Katselimme kappelin ovea ohi kulkiessamme, mutta emme löytäneet siitä mitään mikä tukisi Gerlachin näkemystä. Oletimme siis Gerlachin olevan oikeassa, insinööri kun oli. Nunna näytti huojentuneelta, kun puheenaihe vältettiin.

Vierastaloon päästäksemme meidän piti kiertää luostarin muuria toiselle puolelle, mutta se oli sen arvoista. Talo oli suuri. Lattialla oli useita nukkumiseen tarkoitettuja taljoja, jotka olivat varmasti olleet kalliita. Täälläpäin ei juuri elellyt turkiseläimiä. Suuri takka pitäisi meidät lämpiminä. Talo oli jaettu kahteen saliin. Toinen oli nukkumista varten ja toinen ruokailuja. Nunna lupasi, että huomenna aamiainen tarjoiltaisiin siellä. Hän myös osoitti meille ulkona olevan varastorakennuksen - johon hän antoi myös avaimen - ja sen vieressä olevan keittiön. Olimme onnessamme.

Nunna väläytti vielä ystävällisen hymyn ennen kuin lähti takaisin luostariin iltajumalanpalvelusta kuulemaan. Ilta ei ollut vielä edes hämärtynyt, mutta luostareissa elettiin yleensä aivan oman aikataulun mukaan. Kerran tarkkailimme erästä munkkiluostaria, jota olimme ryöstämässä, ja heillä oli tapana nousta kauan ennen auringonnousua. Ehkä sellaiseen rytmiin tottuu.

Mekin olimme jo valmiita siirtymään nukkumaan. Markwartilla oli kuitenkin taas varoitus.

"Tässä paikassa on jotain omituista. Jotain väärää."

"Niinhän sinä sanot joka paikasta", huomautin.

"Enkö minä yleensä sitten ole oikeassa?"

Se oli hyvä huomio.

"Yrittäkäähän pojat vain nukkua. Tarvitsemme voimiamme", sanoi Kapteeni, "Minusta tuntuu, että saavutamme vihollisiamme. Jotenkin vain aistin heidän läheisyytensä."

Markwart nyökkäsi itsekseen. Minäkin olin tuntenut saman tunteen jo jonkin aikaa. Minusta tuntui myös, että tarvitsisimme vartion tänä yönä, mutta minusta ei ainakaan ollut siihen, vaan nukahdin nopeasti.

Aamulla heräsin askeliin. Mieleeni muistuivat heti edellisen illan keskustelut, joten olen valmis iskemään ennen kuin olin edes ehtinyt pystyyn asti.

Hätäilin kuitenkin turhaan. Askeleet kuuluivat nunnalle, joka viereisessä salissa kattamassa pöytää. Ruoka tuoksui hyvältä - niinhän sillä on taipumus, kun sitä ei saa pitkään aikaan.

Kapteeni oli pukemassa panssariaan päälleen, jonka hän oli poikkeuksellisesti edellisenä iltana riisunut. Yleensä hän - kuten monet kaltaisemme veteraanit - nukkui varusteet päällään, jotta ei tulisi koskaan yllätetyksi ilman niitä. Ehkä pitkän matkan ja nälän aiheuttama rasitus sai hänetkin vihdoin rentoutumaan kun oli mahdollisuus.

Markwart istui kattopalkilla yläpuolellani ja yritti ilmeisesti viestiä jotain Symeonille pään liikkeillä. Symeon vastasi jotain ja pian kuvaan astuivat myös käsien ja siipien liikkeet. Oletin hetken Markwartin seonneen lopullisesti, mutta sama ajatus tuli mieleeni melko usein ja silti hän keksi aina jotain vielä omituisempaa. Tapahtuma näytti kuitenkin tekevän Symeonille hyvää. Se olikin ollut jo pitkään masentunut Anselmuksen takia.

Gerlach tutki rännejä, joita oli myös täällä.

"He käyttävät todella erikoista öljyä. Se haisee aivan erilaiselta kuin normaali lamppuöljy."

Silloin nunna ilmestyi kahden salin väliseen oviaukkoon.

"Ruoka on katettu. Nauttikaa."

Markwart tiputtautui viereeni.

"Ei vieläkään ruokarukousta", hän sanoi hiljaa ja lähti siirtymään ruokasalin puolelle.

En jaksanut huolestua tuollaisesta sivuseikasta.

Guillarmo, joka oli istuskellut hiljaa loikkasi pystyyn ja puolittain juoksi syömään. Hän oli syönyt puolet paistista kun me muut ehdimme vasta istumaan. Kaksi nunnaa oli jäänyt palvelemaan meitä.

Olimme jälleen nälkäisiä, mutta otimme tilanteen paljon Guillarmoa rauhallisemmin. Nunnat näyttivät hätääntyvän Guillarmon käytöksestä. Olin juuri ottamassa leipää, kun Markwart esti minua syömästä tarttumalla käteeni.

"Odota", hän sanoi ja nyökkäsi Guillarmon suuntaan.

Kapteeni ja Gerlachkin seurasivat tilannetta. Markwart otti muutaman omenan, haistoi niitä ja ojensi ne sitten meille, ottaen itselleenkin yhden.

Mutustelimme siinä sitten omenia suuren pöydän äärellä, joka oli katettu täyteen herkkuja.

"Miksi ette syö?" kysyi toinen meille tarjoilleista nunnista ystävällisellä äänellä.

"Emmehän me voi syödä näin, kun muut näkevät nälkää maailmalla, aiomme syödä vain sen verran kuin tarvitsemme", vastasi Markwart vähintäänkin yhtä ystävällisesti.

"Mutta tarvitsette voimianne, kun jatkatte matkaanne", nunna sanoi, nyt hieman kireämmällä äänellä.

"Guillarmo tarvitsee voimia. Hän on kantajamme, me muut vain kävelemme mukana", vastasi Markwart, nyt jopa liioitellun ystävällisesti.

Guillarmo aikoi sanoa jotain, mutta alkoi sitten yskiä voimakkaasti. Hän muuttui siniseksi ja romahti sitten pöydälle.

"Liikaa voimia", kommentoi Markwart rauhallisesti ja kääntyi sitten nopeasti ympäri.

Hän ehti juuri ja juuri napata nunnan kädestä kiinni, joka oli aikonut iskeä häntä veitsellä selkään.

"Varokaa!" hän huusi.

Tunsin kuinka veitsi iskeytyi selkääni. Onnekseni se osui juuri metalliseen kiinnikkeeseen. Se luisui kuitenkin kiinnikkeestä lihaan, mutta ei enää samalla voimalla. Löin laajalla kaarella taaksepäin ja onnistuin osumaan nunnaa reiteen. Hän kaatui maahan.

Aseeni oli makuusalin puolella, mutta en uskonut tarvitsevani sitä. Tartuin kaatamani nunnan kädestä ja revin veitsen häneltä. Käännyin kohtaamaan muut mahdolliset hyökkääjät, mutta ketään näkynyt. Saimme molemmat heistä kiinni. Markwartilla oli yhä pitävä ote hänen kimppuunsa hyökänneestä nunnasta ja minä potkaisin omaani muutaman kerran varmistaakseni, että hän pysyi maassa.

Gerlach meni tutkimaan Guillarmoa.

"Hän on hengissä. Tajuttomuus voi kestää kyllä hetken."

"Ruoka oli siis myrkytettyä. Olinkin haistavinani siinä jotain omituista", Markwart totesi enemmän nunnalle kuin meille.

"Päästä minut tai herra tappaa teidät kaikki!" nunna huusi.

"Eikö 'herra' jo kerran yrittänyt", Markwart sanoi ottaen paistinpalan pöydältä ja ojentaen sitä nunnan suuta kohti, "epäonnistuen."

Nunna yritti rimpuilla irti, mutta Markwartin ote oli tiukka.

"Kuka on tämä 'herra'?" Markwart jatkoi.

Ilmeisesti hänkään ei rinnastanut 'herraa' jumalaan.

"Herra..." nunna sanoi kuin rukoillen. Hän vilkaisi tahtomattaan luostariin päin. "Älkää tappako minua. Lupaan olla kiltti." Hän alkoi hapuilla Markwartin haarojenväliä vapaalla kädellään.

Hetken Markwart näytti epäröivän, mutta tiputti sitten paistin ja tarttui toiseenkin käteen.

"Mikäs siinä, mutta sen on tapahduttava minun ehdoillani."

Hän paiskasi nunnan lattialle, repi hänen kaapunsa pois... ja nähtyään alla olevan suomuisen ihon, potkaisi naista kaikilla voimillaan.

Nainen alkoi nauraa hysteerisesti.

"Eikö kelpaakaan."

Markwart potkaisi häntä kasvoille vastaukseksi.

Nunna sylki muutaman irronneen hampaan ja verta lattialle.

"Älkää tappako minua. Joudun ikuisiksi ajoiksi helvettiin."

"Olisit miettinyt sitä aiemmin", Markwart sanoi ja leikkasi hänen kurkkunsa auki veitsellä.

"Olisiko Ephraimin tekosia?" kysyi Gerlach.

"Varmaankin", vastasi Markwart, "joudumme joka tapauksessa tuhoamaan paikan ja sen asukit."

"Onko sinulla ajatuksia siitä mikä tämä paikka oikeastaan on?" kysyin Markwartilta.

"Ei oikeastaan, mutta kuten sanoin jo eilen, jotain tässä paikassa on vialla. Minua kiusaa se, että meitä ei yritetty tappaa. Mihin meitä oltaisiin voitu tarvita elävänä?"

Kohautin olkapäitäni. Oikeastaan en halunnut edes ajatella sitä mahdollisuutta.

"Meitä on ehkä tarkkailtu, joten olettakaamme, että he tietävät mitä on tapahtumassa", sanoi Kapteeni vakavana, "tunkeudumme linnaan tuota ränniä pitkin, mikäli se kestää painomme. Ja pysykää hiljaa. Jos meillä on vielä yllätysetua puolellamme, käyttäkäämme se hyväksemme kaikin mahdollisin tavoin."

"Mutta ensin tarkistan, onko tämä toinenkin viallinen", sanoi Markwart ja repi kaavun irti nunnalta, jonka olin pahoinpidellyt.

Hänessä ei ollut yhtä selviä vikoja kuin toisessa nunnassa, joten Markwart tyydytti tarpeensa häneen.