19. Luku

Ränni kesti juuri ja juuri Kapteenin painon. Hän oli meistä painavin, kun Guillarmo makasi edelleen tajuttomana ruokasalin puolella.

Emme olleet saaneet toiseltakaan nunnalta mitään järkevää irti, edes lyhyen kidutuksen jälkeen. Jotain muminaa 'herran' kostosta ja sellaista. Tapoimme siis hänetkin.

Jätimme siis Guillarmon taaksemme ja siirryimme ränniä pitkin yksi kerrallaan luostariin. Sain kunnian mennä ensimmäisenä, tiedustelija kun olin. Rännin toisessa päässä oli varasto rakennus. Toivoimme, että pääsisimme sen katolle huomaamatta. Seuraava vaihe oli vielä avoin, mutta tarkoituksena oli kuitenkin päästä päärakennukseen.

Ränni ei ollut kovin leveä, mutta minulla oli hyvä tasapaino ja pääsin sen yli helposti, vaikka jalkani alkoikin vihoitella, kun jännitin sitä yrittäessäni pysyä pystyssä.

Pääsin muurille ja siitä lyhyen hypyn varaston katolle. Kukaan ei nähnyt minua, joten viittasin muut seuraamaan. He eivät olleet yhtä ketteriä kuin minä, joten heillä oli vaikeuksia päästä yli, mutta sekin onnistui. Meteliä syntyi vähän, mutta ei liikaa. Varasto oli matalampi kuin päärakennus, joten päärakennuksen toinen kerros oli meidän kohdallamme. Toisessa kerroksessa oli lasiset ikkunat, mutta tyypilliseen kirkon tyyliin, ne olivat kuvioituja, eikä niistä näkynyt läpi.

Kuviot herättivät kiinnostukseni. Vaikka niitä usein olikin kirkoissa, niitä näkyi harvemmin asuinrakennuksissa, erityisesti luostareissa, niiden korkean hinnan takia. Kuvioissa oli muutenkin jotain vikaa. Ne olivat kyllä päällepäin kirkollisia ja hurskaita, mutta kun niitä tutki tarkemmin saattoi nähdä salattuja veitsiä pyhimysten kädessä, väärinpäin kuvattuja krusifikseja, pyhimyksille sopimattomia eleitä ja sen sellaista.

Minua alkoi pelottaa ajatus siitä, mitä meille voisi tapahtua, jos meidät tosiaan saataisiin elävänä kiinni. Toisaalta, olimme jo varmasti kokeneet pahempaakin. Tai niin ainakin halusin vakuuttaa itselleni.

Lähdimme joka tapauksessa kattoa pitkin päärakennukselle. Ajatuksena meillä oli hypätä yhdestä ikkunasta sisään ja yllätyksen avulla taltuttaa niin monta vihollista kuin vain pystyimme löytämään. Oletimme, että pelkistä nunnista ei olisi meille paljoakaan vaaraa. Pian paljastuikin, että olimme enemmän vaaraksi itse itsellemme.

Olimme siirtymässä kattoa pitkin päärakennusta kohti, kun Markwart huomasi jotain hautausmaalla. Hän jäi katselemaan sitä ja me muut siirryimme hänen luokseen katsomaan mitä hän katseli. Usea hauta oli avattu - ilmeisesti viime yönä - ja niiden sisältö oli viety.

"Jotain pahaa on tekeillä juuri nyt", Markwart sanoi ja tällä kertaa kukaan ei epäillyt.

Olimme kuitenkin liian lähellä toisiamme ja - kuten Gerlach sanoi - kattoon kohdistui liikaa painetta liian pienelle alueelle. Eli selkokielellä se romahti altamme.

Tipuimme katon mukana varastoon. Laskeuduimme suuren hyllykön päälle, joka tietenkin hajosi allamme. Se oli täynnä purkkeja, jotka hajosivat, joten makasimme pian lattialla ruokaseosten ja lasi- sekä savikulhojen palojen seassa. Käteni ja kasvoni olivat täynnä pieniä haavoja. Muutama suurempi pala oli jopa tunkeutunut vaatteideni läpi, mutta onneksi ne olivat suojanneet minua pahimmilta haavoilta. Muutkin olivat olleet yhtä onnekkaita.

Symeon laskeutui toisen hyllykön päälle.

"Idiootit", se sanoi.

Ohitimme sen mielipiteen huoletta.

Nousimme siis vaivoin ja varovasti ylös. Silmiini osui jokin puolipallon tapainen harmaa kappale. Nostin sen ylös. Se tuntui olevan elävää kudosta ja siinä oli muutamia poimuja pinnassa, sekä syvennys, joka näytti jakavan sen kahteen osaan.

"Lampaan aivot", sanoi Markwart, "Tämä taas on ihmisen."

Hän näytti kädessään olevaa samankaltaista kappaletta. Se oli kuitenkin suurempi ja poimuisempi.

"Miksi heillä on varastossa aivoja? Vielä samassa hyllyssä mausteiden kanssa."

"Ehkä he syövät näitä. Ne ovat kuulemma hyvin ravitsevia", vastasi Gerlach.

Olisimme odottaneet jotain tuollaista Markwartilta, mutta Gerlach yllätti meidät täysin.

"Muinaiset ihmissyöjät myös uskoivat voivansa varastaa osan kuolleen ihmisen tiedoista syömällä tämän aivot. Ehkä he yrittävät jotain samanlaista", lisäsi Markwart.

"Ja lampaan aivot?" kysyin.

"Ne ovat varmaankin sitten vain ravintoa", Markwart totesi.

Heitin aivot menemään ja poimin muutamia pippureita. Söin ne pahimman nälän häätämiseksi.

Meidän piti nyt toimia nopeasti. Ulkona oltiin varmasti kuultu rysähdys ja puolustustoimiin oltiin varmasti ryhdytty. Minulla ei kyllä ollut mitään halua kohdata heidän puolustuksiaan. Mielessäni pyörivät demonit ja sen sellaiset.

Huomasin liikettä varaston perällä. Se oli jokin aivan liian iso ollakseen rotta. Lähdin siihen suuntaan ase valmiina.

Ei kestänyt kauaa löytää heitä. Tai niitä. Ei niitä voinut oikein ihmisinä enää pitää. Ne olivat miehiä, jotka ääntelivät ulisten. Niitä oli tusinan verran. Ne yrittivät piileksiä viereisessä huoneessa, mutta niitä oli liikaa huoneen muutamaan hyvään piilopaikkaan. Niitä oltiin selvästi kidutettu vuosikausia. Joiltain puuttui neniä, korvia, sormia, jopa käsiä. Ne eivät olleet minkäänlaisissa kahleissa, ilmeisesti ne vain alistuivat osaansa. Ne alkoivat tyrkyttää meille ruokaa vastineeksi elämästään.

Pohdimme hetken mahdollisuutta tehdä niille palvelus ja lopettaa niiden elämä siihen paikkaan, mutta annoimme olla ja lähdimme ovea kohti.

"Pojat, katsokaa", Gerlach sanoi ja tarkkaillen kattoa, "Täälläkin on öljylamppuja, mutta täältä ei löydy rännejä."

"Tulimmehan sellaista pitkin tähän taloonkin", vastasin.

"Niin, rännejä on kyllä tuolla toisella puolella, mutta ei täällä. Seinät ovat myös vahvempaa materiaalia, eikä täällä ole puutavaraa tai puupaneeleja seinillä, niinkuin tuolla toisella puolella tai vierastalossa. Lisäksi täällä on metalliovi, jolla huone voidaan sulkea."

En ymmärtänyt mitä johtopäätöksiä siitä olisi pitänyt tehdä. Gerlachille asia tuntui olevan kuitenkin merkityksellinen.

Kun palasimme takaisin toiseen huoneeseen lähteäksemme varastosta, huomasimme rännien olevan täynnä öljyä. Gerlach tunnusteli sitä, haisteli sitä ja lopulta hieman maistoikin.

"Omituinen yhdistelmä: öljyä, rikkiä, salpietaria ja ehkä hieman hiiltä."

"Kuka tarvitsee tuollaisen sekoituksen lamppuihin?" kysyin.

Gerlach muuttui vakavaksi: "Ei kukaan. Ulos! Nopeasti!"

Meiltä ei mennyt montaa hetkeä päästä ulos. Ovikaan ei ollut lukossa. Sen toisella puolella oli nunna avaimen ja lukon kanssa, joka oli ilmeisesti juuri lukitsemassa meitä sisään. Ovi olisi kyllä ollut joka tapauksessa helposti murrettavissa.

Nunna heittäytyi heti polvilleen ja rukoili armoa. Sitä ei tullut. Aseeni lävisti hänen rintakehänsä ja jätti hänet siihen kuolemaan.

Pihalla oli paljon muitakin nunnia. Näytti siltä kuin koko luostari olisi kerääntynyt sinne. He myös pysyttelivät kaukana rakennuksista ja niiden välisistä ränneistä.

Nunnat eivät halunneet alistua osaansa, mutta he eivät myöskään selvästikään halunneet taistella. Osa nunnista anoi armoa ja lupasi parantaa tapansa, muut osoittelivat päärakennuksen suuntaan ja kertoivat meille ystävällisesti 'herran' kyllä hoitelevan meidät.

Lähdimme kävelemään päärakennusta kohti ja nunnat avasivat meille kulkutien. Minua hieman hermostutti mennä lauman välistä, mutta mitään välikohtausta ei tapahtunut. Pääsimme päärakennukselle turvallisesti.

Symeon rääkäisi jotain ja lensi sitten muurille istumaan.

"Se ei halua mukaamme. Kuulemma liian vaarallista," sanoin Markwart, ja lisäsi sitten: "Tiedätte kai kaikki, että sisällä odottaa meitä jonkinlainen ansa, ja se melko varmasti on jossain tekemisissä näiden rännien kanssa?"

Nyökkäilimme kaikki. Olimme aavistaneet jonkinlaisen ansan. Eivät he muuten olisi meitä tänne asti päästänyt näin helposti. Hämmästelin kuitenkin sitä, että Markwart oli ymmärtänyt mitä Symeonin rääkäisy tarkoitti.

Sisällä oli ensin aula, jossa oli patsas, jonka olimme olettaneet esittävän jotain nunnille tärkeää pyhimystä, mutta nyt huomasimme sillä olevan hännän. Jatkoimme käytävälle, joka vei ruokasaliin. Sen molemmin puolin oli sarja makuukammioita, jotka olivat kaikki tyhjiä. Tarkastimme joka ikisen.

Lopulta tulimme ruokasaliin. Se oli muuttunut edellisestä päivästä. Nyt pöydät oltiin siirretty seinustoille ja kaikkialla makasi mätäneviä raatoja. Toisessa päässä salia oli jonkin suuren eläimen luista koottu valtaistuin, jolla istui Rainer.

"Tervetuloa kotiini," hän sanoi ystävällisesti, "ennen kuin yritätte tappaa minut, haluan esittää teille tarjouksen."

"Antaa kuulua", sanoin ja lähdin kävelemään häntä kohti.

Rainer otti viereisestä telineestä soihdun ja jatkoi: "Liittykää minuun. Tiedän, että Ephraim on yrittänyt samaa, eikö olekin, näen sen ilmeistänne, mutta minä olen tosissani. Tarvitsen vahvoja ja taitavia miehiä syrjäyttääkseni Rodrigon ja johtaakseni tätä ryhmää - tai mitä siitä on jäljellä - itse."

Jatkoin matkaani määrätietoisesti puristaen asettani kädessäni. Olin valmis iskemään hetkellä millä hyvänsä.

Rainer ojensi soihdun itseään kohti ja sytytti itsensä tuleen.

"Voin luvata teille voimaa. Toisin kuin Ephraim, joka olisi voinut korkeintaan luvata omaisuutta."

Minun täytyy myöntää, että se temppu säväytti. Liekit eivät näyttäneet haittaavan häntä yhtään. En kuitenkaan vieläkään vastannut myöntävästi vaan lähestyin edelleen varovasti.

"Näen, että ette ota tarjoustani tosissanne", Rainer sanoi kuulostaen hieman pettyneeltä, "no oma on kuolemanne."

Hän heitti soihdun ränniin, sytyttäen öljyn. Ränni oli sijoitettu niin, että se sytytti läheiset puuosat ja palo eteni nopeasti rännejä pitkin. Olisimme pian ansassa, mutta ensin olin päättänyt tappaa Rainerin.

"Sinä kuolet mukanamme!" huusin ja syöksyin hänen kimppuunsa.

Hän väisti yllättävän ketterästi.

Kapteeni huusi käskien minua perääntymään ja tässä vaiheessa päätin sen olevan parasta.

Rainer kiipesi valtaistuimensa takana olevia tikkaita ylös ja hävisi pieneen varjojen peittämään oviaukkoon.

"Nunnat ovat varmasti jo tukkineet oven ja ensimmäisessä kerroksessa ei ole ikkunoita. Meidänkin on siis kiivettävä toiseen kerrokseen", Gerlach arvioi.

Minustakaan meillä ei ollut muita vaihtoehtoja. Aioin mennä ensimmäisenä ylös, mutta Gerlach oli minua nopeampi. Tikkaat paloivat jo Rainerin jäljiltä, mutta Gerlachilla oli onnekseen erikoisvalmistetut hansikkaat, joilla hän suojeli käsiään. Hän myös sammutti tulen niiden avulla edetessään. Hän kulutti arvokasta aikaa, sillä liekit vain kasvoivat ja hengittäminen alkoi käydä hankalaksi. Ylhäällä se olisi vielä hankalampaa.

Lopulta Gerlach pääsi ylös, mutta se johti vain siihen, että väijymään jäänyt Rainer potkaisi häntä kasvoihin ja kun se ei riittänyt tiputtamaan sitkeää Gerlachia, hän syöksyi tämän kimppuun. Miehet tippuivat toisesta kerroksesta ensimmäiseen painien. Rainerin palava kaapu poltti Gerlachia hirvittävällä tavalla.

Me emme voineet jäädä sinne enää sekunniksikaan, mutta käytin kuitenkin sen sekunnin ja ammuin pistoolilla Raineria. Hän jäi liikkumattomana Gerlachin päälle. Gerlach oli ilmeisesti jo pelastamisen tuolla puolen. Kapteeni ja Markwart olivat jo kiipeämässä ja seurasin heitä ylös. Katsahdin sieltä viimeisen kerran Gerlachia ja kauhukseni huomasin, että Raineria ei näkynyt enää missään.

Revin paidastani kangaskaistaleen, jolla suojasin suuni ja nenäni. Seurasin parhaani mukaan savuan seassa Markwartia ja Kapteenia. Lopulta törmäsin ikkunaan ja rikoin sen. Ei ollut aikaa miettiä mitä toisella puolella oli, sillä liekit olivat jo kaikkialla. Hyppäsin siis ulos törmäten luostarin muuriin.

Köhin aikani maassa, kun kuulin askeleita. Vaistomaisesti olin valmis tappamaan niiden lähteen, kuka se olikin. Symeonin ääni kuitenkin kielsi minua hyökkäämästä. Tulija oli Kapteeni. Hän auttoi minut pystyyn ja yhdessä kävimme hakemassa Markwartin.

Kolmestaan kävelimme määrätietoisesti luostarin pihamaalle. Siellä oli edelleen joukko nunnia. Monet olivat kyllä paenneet tai piiloutuneet. Hyökkäsimme raivokkaasti jäljellä olevien kimppuun. Raiskasimme niin monta kuin pystyimme ja tapoimme niin monta kuin ehdimme. Moni pääsi kuitenkin pakoon. He aiheuttaisivat varmasti vielä paljon ongelmia hyväntahtoisten ihmisten keskuudessa, mutta me emme jaksaneet huolehtia siitä.

Lopulta muistin Guillarmon. Kun juoksimme vierastaloon paljastui, että se oli säästynyt tulipalolta. Kun olimme käyttäneet ränniä talojen välisen kuilun ylittämiseen, ränni oli vahingoittunut niin, että öljy oli valunut maahan, missä se paloi turvallisen etäisyyden päässä talosta.

Kerrankin meilläkin oli onnea.

Herätimme Guillarmon ja otimme varastosta sen verran ruokaa kuin saimme kannettua.

Sinä iltana ei paljoa puhuttu. Olimme jälleen menettäneet yhden tovereistamme, emmekä olleet saaneet Raineriakaan tapettua. Toisaalta nyt meillä oli taas ruokaa. Pian olisimme jälleen tarpeeksi vahvoja tuhotaksemme vihollisemme.