20. Luku

Luostari paloi pitkään. Itse asiassa yli päivän. Me tarkkailimme sitä sopivan etäisyyden päästä. Puhuimme myös paljon jatkosta. Alkuun meillä ei ollut tietoa siitä, minne meidän pitäisi jatkaa, mutta kun tutkin ympäristöä, löysin luostarin laidalta polun metsään, joka oli syntynyt jonkin kuuman kuljettua lehvistön läpi. Olin varma, että se oli Rainerin aiheuttama.

Se oli siis selvä suunta, johon meidän tuli jatkaa. Pitkän keskustelun jälkeen tulimme siihen tulokseen, että jos Rainer tosiaan haluaa meidän tappavan Rodrigon, hän ei ole yrittänyt salata meiltä oikeaa suuntaa jättämällä hämääviä jälkiä.

Ennen lähtöä tutkimme kuitenkin luostarin. Miesparat olivat vielä hengissä ja päätimme vapauttaa ne. Niillä kesti hetken ennen kuin ne uskaltautuivat ulos. Ne ymmärsivät kuitenkin vielä puhetta ja lopulta uskoivat kun me kerroimme niille, että nunnat olivat poissa. Yksi jopa onnistui kiittämään meitä pitkän yrityksen jälkeen. Ehkä osa niistä jopa selvisi hengissä omillaan.

Luostari oli pahoin palanut, mutta kiviseinät eivät olleet kärsineet kovasta kuumuudesta huolimatta. Kattoja ei enää ollut, kun puutuet olivat palaneet, mutta paikan olisi saanut asuinkelpoiseksi pienellä työllä. Ainoa osa, joka oli säilynyt kokonaan oli se osa varastosta, jossa miehiä pidettiin.

Löysimme myös Gerlachin ruumiin. Emme tietenkään voineet olla varmoja, että se oli juuri Gerlachin, mutta se oli ainut miehen ruumis ruokasalissa - meidän tulkintamme mukaan - joten hautasimme sen vierastalon pihaan ja pystytimme vielä hautakivenkin. Meillä ei ollut aikaa hakata siihen mitään, mutta se tuskin oli tarpeen. Harva köyhä sai hautakiveä.

Nunnista emme nähneet enää jälkeäkään. Paitsi tietysti lukuisia raatoja. Ne joita emme olleet onnistuneet tappamaan hävisivät täydellisesti. He eivät olleet edes yrittäneet hakea ruokaa. Ehkäpä heillä oli jossain lähistöllä hätävarasto tai turvapaikka.

Lähdimme kuitenkin lopulta seuraamaan Rainerin jättämiä jälkiä. Ehkä olisi ollut parempi jäädä vielä muutamaksi päiväksi parantelemaan haavojamme, mutta Kapteenin mielestä se ei tullut kysymykseenkään, eikä meidän haavamme pahoja olleetkaan. Metsä oli tiheää ja kostea. Kuiva metsä olisikin varmasti palanut, kun palava mies kulkee sen läpi. Jäljet eivät kestäneet pitkään. Löysimme metsän keskeltä kaavun riekaleet paikasta johon polku päättyi. Oli mahdoton sanoa, mihin Rainer oli jatkanut, mutta päätimme kulkea suoraan eteenpäin.

Suuntaa oli vaikea pitää tiheässä metsässä. Markwart onneksi tunsi joitain tapoja ottaa selvää ilmansuunnista, mutta ne olivat parhaimmillaankin epätarkkoja. Toivoimme, että löytäisimme jotain pian, sillä mitä pidempään harhailimme, sitä varmempaa olisi, että emme löytäisi mitään.

Olimme kulkeneet koko päivän, kun huomasimme metsän vihdoin loppuvan. Sen takana oli suuri vuori. Lehvistöt olivat peittäneet sen koko matkan ajan, mutta en voinut käsittää miten emme olleet huomanneet sitä jo ennen metsään astumista. Sen olisi pitänyt kyllä näkyä luostarille asti.

Olin kulkenut ensimmäisenä. Vuosien varrella olin oppinut, että tiedustelija ei koskaan itse jää väijytyksiin, koska väijyttävät odottavat mielellään isompaa saalista. Oli tietysti aina tyhmiä rosvojoukkoja, jotka eivät tajunneet suurehkon joukon sotilaita olevan tiedustelijoiden kannoilla, mutta niillä oli tapana joko kuolla pois tai oppia läksynsä nopeasti. Ne oli myös helppo huomata etukäteen ja yllättää. Ansat olivat kokonaan toinen juttu. Niiden väistely tai laukaiseminen oli pääasiassa minun tehtäväni, mutta harvemmin niihin törmäsi.

Tällä kertaa minut kuitenkin yllätettiin melko täydellisesti.

Joku tarttui minua takaapäin ja sulki suuni kourallaan.

"Vieläkin yhtä hidas ja tyhmä. Etkö sinä koskaan opi?" hyökkääjä kuiskasi. Ääni oli tuttu.

Sydämeni lyönnit kiihtyivät ja halusin epätoivoisesti pakoon. Olimme olleet jo niin pitkään ilman häntä, että olin ehtinyt unohtaa kaiken törkeän mitä hän minulle teki.

Se oli Heintze.

Tällä kertaa hän meni kuitenkin liian pitkälle. Guillarmo ei tietenkään tuntenut häntä, eikä hän ollut kovin kaukana perässäni.

Guillarmo iski Heintzea miekallaan päähän. Kova kypärä ja kova pää suojasivat Heintzea niin, että hän jäi henkiin. Kapteeni ja Markwart ehtivät pysäyttää Guillarmon ennen kuin hän ehti iskeä Heintzea uudelleen.

"Idiootit!" Heintze murahti juuri ennen kuin menetti tajuntansa.

Mielestäni hän osoitti myös tiettyyn suuntaan, joten katsoin mitä siellä voisi olla. Näin syyn siihen, miksi Heintze oli pysäyttänyt minut niin kuin oli. Theodor oli siellä vetämässä viimeisiä panssarinsa osia päälleen. Rainer oli pujahtamassa johonkin luolaan. Lisäksi näin heidän renkensä - Mathiaksen - , joka vetäytyi suojaan.

Oli myöhäistä piiloutua enää. Toisaalta meitä oli neljä yhtä vastaan, joten mikä oli pahinta mitä voisi tapahtua. Olin toki nähnyt kuinka yksittäinen ritari pystyi tuhoamaan kokonaisen armeijan huonosti varustautuneita maalaisia, mutta me emme olleet mitään nostoväkeä tai huonosti varustettuja... paitsi ehkä Theodoriin verrattuna.

Miehen haarniska tuntui kuin imevän valoa itseensä. Sellaisia täyspanssareita ei enää näkynyt usein, haarniskan hinta oli itsessään niin korkea, että sillä olisi palkannut pienen armeijan tavallisia sotilaita. Theodorin miekka oli aivan toista maata. Se oli kaunis ja kiilsi komeasti auringossa.

"Tulkaa ja taistelkaa kuin miehet!" hän huusi, "haastan teidät yksi kerrallaan kaksintaisteluun!"

Meillä ei ollut kyllä aikomustakaan kohdata häntä kaksintaistelussa, joten otin pistoolini ja aioin ampua. Guillarmo kuitenkin pysäytti minut.

"Poika, eikö sinulla ole kunniaa? Otan vastaan hänen haasteensa."

"Oletko hullu?" kysyin, "ei edes Heintze tässä ole ollut niin tyhmä, että olisi yrittänyt taistella yksin Theodoria vastaan ilman meitä."

Guillarmo näytti epäröivän sekunnin, mutta astui sitten ulos metsästä Theodorin luo.

"Tämä ei pääty hyvin," Kapteeni sanoi.

Olin täysin samaa mieltä, mutta olin myös sitä mieltä, että Guillarmo saisi väsyttää häntä meitä varten.

Kapteeni ja Markwart eivät kuitenkaan aikoneet jäädä odottamaan, vaan ampuivat molemmat Theodoria. Luodit vain kilahtivat hänen panssaristaan.

"No Guillarmo taitaa olla omillaan," sanoi Markwart ja oli varmasti oikeassa.

Jos aioimme tappaa miehen, jonka panssaria emme pysty läpäisemään luodeilla, meidän täytyy keksiä jotain ovelaa.

"Väsytetään hänet", sanoin.

"Anteeksi mitä?" kysyi Kapteeni.

"Jos emme voi vahingoittaa häntä haarniska päällä, meidän on saatava se pois. Ja jotta saisimme sen pois, meidän on päästävä siihen käsiksi, niin, että Theodor ei pysty puolustautumaan, joten meidän täytyy vain kiusata häntä, kunnes hän väsyy tarpeeksi."

Silloin se tuntui hyvältä idealta.

Guillarmo oli jo suuressa hädässä vastustajansa kanssa. He huitoivat toisiaan miekoillaan. Theodorin panssari ei ollut kärsinyt minkäänlaista vahinkoa, kun taas Guillarmon oma oli täynnä lommoja. Guillarmo nilkutti pahasti. Hänen toinen jalkansa oli todella huonossa kunnossa ja juuri siihen Theodor edelleen tähtäsi iskunsa.

Aloimme heitellä Theodoria kaikella mahdollisella mitä käsiimme sattui. Saimme sen verran aikaan, että hänen huomionsa kiinnittyi meihin ja Guillarmo pääsi vetäytymään. Pian Theodor oli meidän kimpussamme ja me pakenimme häntä parhaamme mukaan.

Hän oli yllättävän ja pelottavan nopea raskaasta panssaristaan huolimatta. Onnistuimme kuitenkin pitämään häneen sopivaa väliä ja pysymään poissa hänen miekkansa tieltä. Suunnitelmamme tuntui toimivan: Saimme pidettyä Theodorin jatkuvassa liikkeessä ja olisi pitänyt olla vain ajan kysymys ennen kuin hän väsähtäisi ja sitten voisimme kuoria hänet panssaristaan ja tappaa helposti.

Niin ei kuitenkaan käynyt. Aikaa kului, aloimme hengästyä ja Theodor syöksähteli meidän perässämme vieläkin helposti. Nyt mukaan oli tullut nauru, kun hän näki meidän hidastuvan.

Suunnitelma ei sittenkään toiminut. Nyt oli liian myöhäistä paetakin. Theodor saisi ajettua ainakin yhden meistä kiinni ja teurastettua, mahdollisesti useammankin, jos olisimme tarpeeksi hitaita.

Oli siis pakko keksiä jotain muuta.

Sainkin onneksi idean. Kun Theodorin huomio oli kiinnittynyt muualle, aloin kiivetä vuoren rinnettä pitkin. Se ei ollut kovin jyrkkä, joten pääsin kiipeämään nopeasti. Se ei ollut tarpeeksi jyrkkä estääkseen täyspanssariin pukeutunutta miestä kiipeämästä.

Markwart oivalsi mitä olin tekemässä ja kun olin löytänyt sopivan paikan, hän houkutteli Theodorin alleni. Silloin laukaisin kivivyöryn hänen niskaansa. Olin löytänyt paikan, jossa siihen tarvittiin vain yhden kiven potkaiseminen tieltä. Olin ollut mukana laukaisemassa jos jonkinlaista sotakonetta, joten tämä oli melko tuttua ja onnistuin pelastautumaan vyöryn tieltä.

Suurin osa miehestä hautautui. Vain toinen käsi jäi näkyviin ja se näytti yhä liikkuvan. Kapteeni meni sen luokse ja yritti repiä hansikkaan irti. Se ei kuitenkaan onnistunut, sillä Theodor vain laittoi kätensä nyrkkiin ja tehtävä muuttui mahdottomaksi.

Kapteeni sai kuitenkin vedettyä hihaa pois sen verran tieltä, että Markwart pääsi iskemään aseensa Theodorin paksuun käsivarteen. Piikki lävisti koko käden ja iskeytyi kiveen sen alla.

Theodor ei päästänyt ääntäkään, vaan jatkoi yrityksiään vapautua. Näytti siltä kuin riittävän ajan kanssa hän olisi voinut onnistuakin.

Laskeuduin alas rinteeltä ja aloimme kaivaa Theodorin päätä esiin. Se kesti meiltä melko pitkään neljän hengen voimallakin. Lopulta kuitenkin löysimme sen.

Hän huusi meille erilaisia kirouksia, mutta eihän niillä meihin ollut mitään vaikutusta.

"Hyvästi", sanoin Theodorille ennen kuin painoin tikarin hänen silmikkonsa läpi suoraan aivoihin.

Katselimme hetken odottaen jotain liikettä, mutta sitä ei tullut. Riisuimme kypärän ja potkaisimme vielä pari kertaa varmuuden vuoksi. Hän oli kuollut.

Markwart tutki hansikasta ja kypärää.

"On parempi, että emme koske näihin. Ne ovat itsessään pahoja, vaikka ne myös antavat käyttäjälleen voimaa."

Kapteeni kohautti olkapäitään.

"Samapa tuo, raskaat varusteet eivät sovi tyyliimme muutenkaan."

Hän vilkaisi samalla Guilarmoa. Guillarmo ei kiinnittänyt häneen mitään huomiota.

Muistin silloin rengen.

"Hei, se poika on täällä vielä jossain", mutisin niin, että hän ei kuulis.

Tutkimme pikaisesti ympäristömme ja löysimme hänet pian.

Hän oli piiloutunut pensaisiin luolan suuaukon lähelle ja näytti siltä kuin yrittäisi pakoon, mutta päätti sittenkin neuvotella.

"Hyvät herrat, ette te halua minua surmata. Minä olen vain poloinen poika, joka joutui väärään seuraan. Teillä on varmasti käyttöä minulle."

"Hän ei ole yksi heistä, hän ei ole myynyt sieluaan, jos muistatte, hänhän oli jo valmis vaihtamaan leiriä, mutta lähti kuitenkin heidän mukaansa", Markwart kuiskasi meille.

"Missä Rodrigo on?" kysyin, sillä jos pojasta oli jotain hyötyä, miksemme voisi yrittää käyttää häntä heti parhaamme mukaan hyväksi.

Poika nyökkäsi luolan suuntaan.

"Tuolla hän on. En voi auttaa teitä enempää luolan suhteen, en ole koskaan käynyt sisällä. Moni muu on, eikä ole koskaan palannut. Vain Rodrigo tulee sieltä takaisin. Nytkin otimme luostarilta muutaman vangin mukaan, jotka Rodrigo raahasi mukanaan luolaan. Tuskin tulemme heitäkään enää koskaan näkemään. Hän kertoi niiden aina olevan noitia, mutta en enää usko niin."

Siksi siis nunnien myrkky ei tappanut Guillarmoa. Nunnat keräsivät vankeja Rodrigolle johonkin tarkoitukseen.

"Entä Rainer?" kysyin, olimmehan aiemmin nähneet hänen menevän sisään.

Poika pudisti päätään.

"Ehkä, en tiedä, en ole koskaan aiemmin nähnyt hänen menevän sisään."

"Selvä poika, otahan miekka ja seuraa meitä", sanoi Kapteeni.

Mathias oli ihmeissään, luultavasti luottamuksesta ja lähti seuraamaan Kapteenia kuin pieni koira.

Symeon tuli minun ja Markwartin luokse.

"Minun täytyy kertoa teille jotain", kerääntykää kaikki ympärilleni.

Teimme kuten käskettiin ja pian olimme puolipiirissä kuuntelemassa Symeonia.

"Oho, puhuva lintu," oli Mathiaksen kommentti.

Symeon ohitti Mathiaksen purkauksen: "On eräs toinenkin, joka on käynyt luolassa ja palannut sieltä." Hän piti tauon antaakseen vaikuttavuutta puheelleen. Olin jo oppinut vihaamaan sellaisia taukoja. "Nimittäin minä." Jälleen uusi tauko. Aloin hermostua. Luolan suu ei ollut mukavimpia paikkoja maailmassa ja nyt vielä lintukin alkoi käydä hermoilleni. "Kerroin tarinan silloin, kun viimeksi pidimme illanistujaisia, jos muistatte. Tämä on se luola. Kerroinhan jo aiemmin Rodrigon olleen tarinan pomo. Hän uhraa tuolla ihmisiä ja paljon."

"Haluaisin totisesti tietää minkälaiseen tarkoitukseen hän tarvitsee sellaisen määrän ihmisiä", sanoi Markwart ajatuksissaan, "tunnenhan minäkin muutaman loitsun, johon tarvitaan uhreja, mutta en ymmärrä minkälaista käyttöä hänellä on niille tuolla maan alla."

Katsoimme häntä kaikki kummissamme.

"Enhän minä sellaisia loitsuja ole koskaan käyttänyt tai käyttäisikään, mutta tunnenpahan periaatteen kuitenkin," hän puolustautui.

"Odotammeko me siis kunnes hän palaa pinnalle vai seuraammeko me häntä alas?" Kapteeni kysyi.

"Voimmehan me aina yrittää pelastaa ne ihmiset" sanoi Mathias.

Katsoimme häntä kummissamme, se ei oikein istunut tyyliimme, vaikka ehkä olisi ollut hyvä tehdä jotain ihan vain koska halusimme olla hyviä ihmisiä. Tarvittiin kuitenkin parempi syy.

Onneksi Markwartilla oli sellainen: "Luulen, että on parempi tappaa hänet ennen kuin hän saa rituaalin päätökseen. Sellainen määrä ihmisiä ja ihmisverta vapauttaa paljon voimaa ja mikäli oikein arvaan, Rodrigo yrittää kerätä sen kaiken itseensä tai vaihtaa sen jonkun kanssa voimaan. Muistatte varmaan kuinka vahva taistelija hän oli jo aiemmin? Ulos tullessaan hän saattaa olla jo paljon vahvempi. Symeonin kuvausten perusteella rituaali saattaa kestää jopa viikkoja, joten meillä ei ole kiirettä, mutta suosittelisin kuitenkin, että toimimme mahdollisimman nopeasti."

Markwart oli meidän kaikkien kummallisten asioiden asiantuntijamme, joten päätimme kuunnella hänen neuvojaan.