21. Luku

Kohdistimme huomiomme luolan suuhun. Kaikki vaistoni ja aistini huusivat, että emme saisi mennä sisään, mutta järki onnistui kuitenkin kaiken senkin yli sanomaan, että pakkohan se oli. Symeon ilmoitti, että ei mene luolaan toista kertaa sisälle ja huomautti samalla, että siitä ei olisi mitään hyötyäkään niin rajoitetussa tilassa. Yritin vakuuttaa sille, että sen älystä oli meille paljon enemmän hyötyä kuin sen lentotaidosta, mutta en onnistunut kääntämään sen päätä.

Muutkin näyttivät epäröivän. Jopa Heintze, joka oli vihdoin herännyt. Emme olleet yrittäneetkään herättää häntä. Miksi olisimmekaan? Saimme kuulla heti pitkät haukut tapahtuneesta, vaikka loppujen lopuksi olimme saaneet Theodorin tyylikkäästi tapettua. Tuskin Heintzesta mitään apua olisi ollut. Hänen kanssaan olisimme toki ehkä onnistuneet tappamaan miehen ennen kuin hän olisi saanut haarniskaa päälleen, mutta se oli turhaa jossittelua.

Aikailimme tahallamme luolan suulla niin pitkään, että Heintze kyllästyi odottamaan ja meni sisään ensimmäisenä. Hän tietenkin kiroili koko ajan, mutta parempi sekin oli kuin oman hengen riskeeraaminen.

Heintze siis astui ensimmäisenä sisään. Hän pysähtyi heti toisella puolella ja kääntyi katsomaan meitä odottaen.

Hetken kuluttua hän alkoi taas huutaa: "Eikö kukaan teistä tajua sytyttää soihtua tai lyhtyä tai jotain?!"

Olimmehan me sitä ajatelleet, mutta jotenkin me vain halusimme ärsyttää Heintzea silloin enemmän kuin koskaan. Ehkä se oli hyvä tapa purkaa pelkojamme paikan suhteen. Ehkä vain halusimme päästä hänestä eroon.

Sytytin siis lyhdyn ja lähdin Heintzen perään. Pidin häneen vain sen verran väliä, että en astunut hänen jaloilleen. Niin valo kantoi mahdollisimman pitkälle. Kapteeni ja Markwart seurasivat minua pitäen Mathiasta mukanaan ja silmällä. Guillarmo piti perää loukkaantuneen jalkansa kanssa. Mielessäni kävi, että jos nopea pako olisi tarpeen, Guillarmo saattaisi tukkia käytävän tarpeettomasti. Toivoin toki, että meidän ei olisi tarvinnut paeta, mutta useinhan sellaisia tilanteita pääsi syntymään.

Olimme lastanneet Guillarmolle myös kaksi reppua ruokaa, toisen selkään ja toisen mahan puolelle. Eihän meillä ollut tietoa siitä kuinka kauan joutuisimme maan alla kuljeskelemaan ja luoliin saattoi eksyä helposti. Kapteeni taas kantoi selässään kunnon kasaa soihtuja siltä varalta, että lampulle tapahtuisi jotain tai lamppuöljy loppuisi. Mathias taas sai kantaa kaiken muun: öljyn, tulukset, ruudin, ammukset ja kiipeilyvälineet eli köyttä, koukun, nauloja ja vasaran.

Muistan ajatelleeni, että naulat ja vasara olisivat turhia, sillä nauloja ei saanut mitenkään kiinni paikalliseen kiveen. Kokeilimme sitä jo ennen luolaan astumista. Markwart kuitenkin vaati, että ne otettiin mukaan. Samapa tuo minulle, sillä enhän minä mitään joutunut kantamaan lyhdyn ja omien varusteideni lisäksi. Guillarmolla ja Mathiaksella ei varmastikaan ollut mukavaa sellaisten kuormien alla.

Luola oli - kuten jo ehdin kertoa - karmaiseva. Jos minulla tosiaan olisi ollut vaihtoehtoja, olisin lähtenyt muualle, mutta päätöksemme oli pidettävä. Emme voineet jättää tehtävää kesken. Muistelin taas alkuperäisiä syitä lähtöömme. Oli pakko, tarvitsin kaiken mahdollisen rohkeuden edetessäni. Mieleeni tuli kuitenkin väkisinkin sellainen ajatus, että meillä ei vieläkään ollut tietoa siitä oliko Erichin haamu oikeassa vai ei. Epävarmuudet valtasivat mieleni. Käteni hikoilivat, mutta se johtui kyllä osittain kuumuudestakin.

Toistin koko ajan mielessäni kirkon lupausta taivaspaikasta kaikille ristiretkeläisille ja uskottelin itselleni parhaani mukaan, että olimme tosiaan ristiretkellä. Eihän kirkko ollut tätä sellaiseksi julistanut, mutta varmasti olisi jos olisi tiennyt olosuhteista. Heikko perustelu, mutta paras mikä minulla oli.

Olin varma, että kukaan meistä ei palaisi sieltä hengissä. Markwart oli moneen kertaan ennustanut kaikenlaista synkkää ja ne alkoivat vaikuttaa minuun. En olisi voinut valita huonompaa aikaa siihen, mutta jälleen kerran: minkäs teet.

Puristin asettani lujempaa ja aloin tarkkailla ympäristöämme vielä paremmin. Vaikka turhaahan se oli, ei siellä mitään näkynyt. Seinät olivat mustat ja näyttivät siltä kuin ne olisivat vuotaneet verta. Se vain nopeutti kauhuni kasvua. Luolasto näytti loputtomalta jo muutaman minuutin jälkeen. Uusia tunneleita tuntui olevan loputtomasti.

Etenimme rauhallisesti aina oikealle kääntyen. Gerlach oli kerran opettanut meille, että se oli paras tapa löytää labyrintin läpi.

Gerlach tunki mieleeni. Mieleeni tuli myös ajatus siitä, että juuri Gerlach ei olisi ansainnut kohtaloaan. Ennen Girolamon kidutusta hän ei ollut juurikaan tehnyt mitään pahaa. Tottakai hän oli tappanut monia ja katsonut vierestä mitään sanomatta kun me olimme tappaneet, mutta Markwartiin, Heintzeen, Kapteeniin tai minuun itseeni verrattuna hän oli hyvä ihminen. Muistin vielä ajan jolloin hän oli kieltäytynyt ryöstelystä, koska piti sitä turhana ja se kuulemma rasitti liikaa sen uhreja. Meitä muita ei juuri uhrien asema hetkauttanut.

Paitsi jos väitteet hänen taipumuksistaan sodomian suuntaan pitivät paikkansa. Silloin hän kuuluisi alimpaan helvettiin. Ephraim tuntui tietävän mistä puhui, mutta ehkä hän oli vain vakuuttava, tuskin saamme koskaan tietää totuutta.

Minun oli kuitenkin pakko myöntää kaikesta huolimatta, että Gerlach oli loistava insinööri. Hänen tykkinsä ei ollut vielä kertaakaan pettänyt meitä. Olin usein nähnyt läheltä kuinka viereisen taisteluhaudan tykki räjähti tappaen koko tykkiryhmän tai ei lauennut. Isobel oli toista maata. Se oli kiltti tyttö, joka totteli isäntäänsä niin kuin sen kuuluikin. Oli sääli menettää se.

Ajatukseni harhailivat seuraavaksi Terrerokseen, Ulrichiin ja Hanczeliin. He olivat varmasti ansainneet kohtalonsa vielä vähemmän.

Ulrich oli vasta poika. Koko maailma oli hänelle vielä avoin ja vaikka hänellä olikin taipumuksia tiettyihin synteihin, ne olivat lieviä. Siis synnit, eivät taipumukset. Ulrichista olisi voinut tulla jotain suurta, hän oli innostunut ja ahkera työssään. Tai toisaalta ainahan kuolleista - varsinkin nuorista - puhutaan niin.

Ulrichin uskonnollisuus oli poikkeuksellista meidän oloissamme. Jumala oli meille muille hyvin etäinen, joku joka vain tarkkaili meitä, Ulrichille hän oli todellinen ja läheinen. Omituinen hulluuden muoto? En tiedä.

Terrerokselle koko maailma oli yhtä outo ja kummallinen kuin Ulrichille, mutta aivan eri syistä. Hän oli kierrellyt meidän kanssamme jo vuosia ja oli kuulemma sitä ennenkin kierrellyt laivalla ympäriinsä. Juuri tuolta laivalta me otimme hänet mukaamme. Sen tarkoitus oli kierrellä jokia pitkin ja kerätä korvausta vastaan "erikoiset" ihmiset mukaansa. Ihmisillä oli tapana päätyä joen pohjaan, mutta vahvat ja käyttökelpoiset yksilöt, jotka kykenivät työntekoon saivat jäädä henkiin. Me taas tiesimme, että laivalla oli rahaa ja meillä sattui juuri silloin olemaan siitä puutetta, joten ryöstimme sen - mikä ei ollut mitenkään harvinaista. Symeon löysi sieltä Terreroksen ja halusi hänet mukaamme. Idea oli hyvä. Vaikka Terreros ei ollutkaan kovin älykäs, hän oli vahva ja ahkera työntekijä. Tykkiryhmämme olisi ollut vajaa ilman häntä.

Markwart kertoi minulle kerran, että ennen kirkkoa ja jumalaa, monet kansat uskoivat "erikoisten" ihmisten todella olevan erikoisia. He kuulemma puhuivat jumalten äänellä ja kertoivat asioita, joita muuten ei voinut saada selville. Papit, samaanit ja muut tietäjät sitten tulkitsivat niitä puheita parhaansa mukaan. Kuulosti minusta hyvältä tavalta hallita kansaa. Markwart vain sanoi, että mistä me tiesimme, että hän ei tee meille samaa. Ja emmehän me koskaan tienneetkään.

Uskoisin, että Terreroksella olisi voinut olla myös hyvä ura narrina. Hän osasi viihdyttää omalla tavallaan ja juuri hänen kaltaisiaan hovit tuntuivat keräävän. En ollut ollut kertaakaan oikeassa hovissa, mutta muutaman kerran liikkuvassa sellaisessa ja useita kertoja palkkasoturijohtajien niin sanotuissa hoveissa, jotka kyllä yrittivät parhaansa mukaan matkia aateliston hoveja, mutta niistä puuttui kaikki tyyli, joten tiesin kyllä mikä narri oli. Narrilla oli oikeus sanoa mitä mieleen tuli. Jotkut eivät sietäneet narreja, mutta jos he sen paljastivat, se oli vain heille haitaksi. Ovela narri olisi voinut käyttää paljon valtaa. Terreroksesta tuskin olisi ollut käyttämään valtaa, mutta hän olisi kyllä voinut puhua hyvin omituisia. Siitä meillä oli kyllä paljon kokemusta, vaikka viime aikojen tapahtumat olivatkin vieneet hänen elämäniloaan ja siten myös hiljentäneet hänet. Markwart oli myös kertonut minulle, että narrit olivat jonkinlainen pappien ja tietäjien vastakohta. Pappi puhui aina jumalan tai jumalien totuutta, mutta narrilla oli ainoana henkilönä oikeus kiistää totuus tai pilkata sitä. Jotkut kuninkaat pitivätkin narreja juuri siitä syystä, että heillä oli oikeus kyseenalaistaa kuninkaan toimet, siinä missä kukaan muu ei saanut tai voinut. Narrin tehtävä oli siis pitää kuningas niin sanotusti maan pinnalla. Markwart kertoi minulle myös muutaman myytin, jotka kuvastivat asiaa hyvin, mutta ne jääköön tuonnemmaksi.

Hanczel taas oli värvätty väkisin työhönsä. Me emme sitä tehneet, mutta meidän onneksemme satuimme hänet löytämään kun hänen yksikkönsä oli tuhottu. Hänellä ei ollut tietoa mistä oli tullut, joten kotiin palaaminen ei tullut kysymykseenkään. Ennen värväystä hän ei ollut käynyt kertaakaan kylänsä ulkopuolella, eikä tiennyt yhdestäkään kohtuullisen kokoisesta kaupungista sen lähettyvillä.

Kysyminenkin oli hankalaa hänen vammansa takia. Eikä hänellä ollut aavistustakaan miten hänen kotikylänsä nimi kirjoitettiin ja koska me muut emme edes tienneet sen nimeä, oli meidän mahdoton auttaa. Toisaalta, eivät ne kirjoitusasut kovin vakiintuneita ole. Kukin varmasti kirjoittaa senkin paikan nimen omalla tavallaan, jos kukaan on sitä koskaan edes kirjoittanut. Olisimme auttaneet Hanczelin kotiin mielellämme, vaikka se olisikin tarkoittanut hyvän miehen menetystä.

Hanczel oli lempeä ja ystävällinen. Sota ei koskaan tuhonnut hänen hyviä piirteitään. Hän itki usein tappamiaan ihmisiä ja oli onnellinen siitä, että hän oli meidän kanssamme taustalla, eikä etulinjassa, missä hän olisi joutunut katsomaan tappamiaan miehiä silmiin. Tiedän kuitenkin, että tykkimme tuhovoima pelotti häntä. Tuhosimmehan joskus kymmeniä miehiä yhdellä kuulalla ja jos onnistuimme pääsemään laukaisemaan sivustasta etenevää joukkoa, saimme koko osaston hajoamaan käsiin ja joskus lähes sata tappoa. Silloin kyllä meillekin tuli usein kiire paeta, mutta sellaiset tapahtumat antoivat meille uusia mahdollisuuksia ja suuremmat palkkiot.

Olin aina ihmetellyt miksi Gerlach oli liittynyt meihin. Hän oli taitava insinööri, jonka taidoille olisi varmasti ollut kysyntää kaupungeissa ja jopa hoveissa. Me muut olimme täällä enemmän tai vähemmän pakon edessä: Kapteenin sukutila oli tuhoutunut, eikä hänellä ollut muuta aateliselle sopivaa uraa edessään, Markwartia ei hyväksytty missään muualla kuin käytännönläheisessä armeijassa, jossa taito ja kyvykkyys ratkaisevat - yleensä, kunhan unohdetaan aateliset, jotka saivat ilman minkäänlaisia kykyjä upseeriston paikkoja -, Heintzen luonteella hänestä olisi voinut tulla vain kiduttaja, mestaaja tai sotilas, ja minulla ei juuri vaihtoehtoja ollut. Perheestäni oli tullut salametsästäjiä ja se oli ammattina aivan yhtä vaarallinen, mutta sillä ei voinut rikastua, vaikka enhän minä ollut mitenkään päässyt rikastumaan... mahdollisuuksia olisi varmasti ollut, jos olisimme vain lopettaneet hommat ajoissa ja siirtyneet toiselle alalle. Meistä olisi voinut tulla hyviä kauppiaita tai olisimme voineet pyörittää samanlaista laivaa kuin mistä olimme Terreroksen löytäneet. Olisimme voineet rakentaa Isobelin kaltaisia - Isobeliahan ei tietenkään voinut kopioida - tykkejä ja myydä ne kalliilla armeijoille. Mahdollisuuksia meillä olisi varmasti ollut. Miksiköhän me emme niihin koskaan tarttuneet? Ehkä olimme liian tottuneita elämäntapaamme. Tai ehkä liian moni meistä pelkäsi asettumista. Tai ehkä liian monella meistä ei vain ollut sellaista vaihtoehtoa kuin asettuminen.

Eläimemme olivat vielä asia erikseeen. Tuskin kovin moni joka tappaa ammatikseen surisi eläimiä, mutta Myrskytuuli oli minulle rakas. Se oli kuitenkin loppujen lopuksi vain tavallinen eläin. Toisin kuin Anselmus. Anselmus oli nerokas. Gerlachkin oli kateellinen sen neroudesta. Vaikka Anselmuksen mahdollisuudet kirjata ajatuksiaan tai toteuttaa ajatuksiaan olivat hyvin rajalliset, se auttoi meitä parhaansa mukaan. Gerlach käytti sitä usein laskurina, kun ei itse viitsinyt tai kyennyt jotain laskemaan. Anselmus olisi voinut ehkä mullistaa maailmaa, jos olisi päätynyt jonkin alkemistin tai akateemikon lemmikiksi eikä meidän mukaamme.

Symeon taas oli asia erikseen. Se oli kuin jostain myytistä tai sadusta. Oli helppo kuvitella sen olevan kuolematon. Se oli kertonut olevansa jo reilusti yli sata vuotta vanha ja Markwart kertoi, että aikoinaan ihmiset uskoivat korppien elävän monia kertoja pidempään kuin me. Niin isot luvut ovat minun käsityskykyni ulkopuolella, mutta ymmärrykseni riitti sanomaan, että oli kyse tosiaan suuresta luvusta.

Tässä vaiheessa ajatuksiani kävelin Heintzea päin. Hän oli pysähtynyt tutkimaan jälkiä maassa. Odotin hänen aloittavan huutamisen, mutta niin ei päässyt käymään. Hän vain mulkaisi minua varoittavasti. Olin ollut ajatuksissani pitkään, enkä tiennyt kuinka paljon olimme oikeastaan jo ehtineet edetä. Näytti kuitenkin siltä, että olimme vihdoin löytäneet jotain minkä perusteella pystyisimme ehkä vihdoin löytämään kohteemme.