22. Luku

Minua epäilytti niin selvät jäljet, mutta vaihtoehtoja ei juuri ollut. Luolat jatkuivat pitkään ja olimme jo monia kertoja joutuneet palaamaan pitkiä matkoja umpikujista.

"Aion seurata niitä, tulitte te perässä tai ette," julisti Heintze.

Hän lähti seuraamaan jälkiä. Kuka tahansa ne olikin jättänyt, oli jättänyt ne tahallaan. Luolaston lattialla ei ollut juuri hiekkaa tai likaa tai mitään muutakaan, mutta siinä ne vain olivat: selvät jäljet paljaista jaloista. Ne näkyivät valkeina ja kokeilin käsilläni niitä, havaitsin niiden olevan osa lattiaa.

"Tulkaa jo!" Heintze huusi, mutta jäin vielä tutkimaan jälkiä.

Hänen huutonsa jäi kaikumaan luolastoon pelottavan pitkäksi aikaa. Nyt viimeistään meidän läsnäolomme tuli tunnetuksi kaikille.

"Nehän ovat kuin marmoriupotuksia obsidiaanissa", sanoi Markwart, joka oli tullut viereeni, "Kukaan ei ole voinut luoda niitä aivan äskettäin, ainakaan millään tavalla, jonka minä tuntisin, joten voimme olla varmoja, että ne eivät ole siinä ainakaan meitä varten."

"Mikä ei tietenkään takaa, etteikö niiden toisessa päässä voisi olla ansaa", vastasin.

"Pitää paikkansa, mutta onneksi Heintze menee ensimmäisenä."

Kuten jo aiemmin olen maininnut, kokemukseni mukaan kärkimies oli usein suhteellisen hyvässä suojassa, mutta ahtaassa luolastossa tuskin kukaan väijyisi meitä piiloissa, paitsi sivukäytävissä, jolloin uskoin Guillarmon olevan suurimmassa vaarassa, koska väijyttäjien kannattaisi yrittää ahdistaa meidät sellaiseen tunnelin pätkään, joka oli ahdas ja hankala kulkea. Siten emme pystyisi puolustautumaan kunnolla ja jos vihollinen oli molemmilla puolilla, emme pääsisi myöskään pakenemaan. En tuonut ajatuksiani esille, sillä oletin - tai ainakin toivoin - muidenkin jo tajunneen saman. Sellainen tilanne olisi kannaltamme toivoton. Toisaalta, Mathiaksen mukaan luolassa ei ollut kuin Rainer, Rodrigo ja muutama vanki. Kuvailemani väijytyksen mahdollisuus sellaisella väkimäärällä oli lähinnä naurettava. Toisaalta, jos emme pääsisi käymään hänen kimppuunsa joukolla, Rodrigo saattaisi helposti tappaa meidät yksi kerrallaan esimerkiksi sopivan ahtaaseen umpikujaan. Pelkoni alkoivat jälleen nousta pintaan. Luolastolla tuntui olevaan minuun omituinen vaikutus. Käteni hikoilivat.

Kuvittelin nähneeni jotain Heintzen edessä, mutta se hävisi ennen kuin olin edes varma havainnostani. Heintze ei sitä ainakaan ollut huomannut ja kun käännyin katsomaan taakseni, totesin, että ei ollut kukaan muukaan. Ilmeisesti siellä ei ollut mitään.

Heintze kääntyi katsomaan minua vielä kerran kärsimättömästi ennen kuin aikoi astua pimeyteen. Huokaisin ja lähdin hänen peräänsä. En ymmärtänyt täysin Gerlachin labyrinttiperiaatetta, mutta ymmärsin sen verran, että se saattaisi muuttua hyödyttömäksi, jos emme toteuta sitä koko ajan. Toisaalta, jälkiä pystyi seuraamaan molempiin suuntiin.

Heintze näytti olevan tyytyväinen itseensä kun oli jälleen kerran onnistunut taivuttamaan meidät tahtoonsa. Jouduin ottamaan muutaman juoksuaskeleen, jotta pääsin jälleen hänen kannoilleen. Hän jatkoi vain eteenpäin, täysin piittaamatta siitä, että minulla oli ainoa valonlähteemme. Myös kaikki perässä tulijat joutuivat tietysti myös juoksemaan ja se ei varmaankaan ollut helppoa.

Olin menettänyt siihen mennessä jo täysin ajantajuni. Minulla alkoi olla nälkä ja tarvitsin muutenkin lepoa, varsinkin kun lämpötila tuntui koko ajan kasvavan. Onneksi Kapteeni vihdoin komensi tauon, kun löysimme käytävästä kohdan, joka oli hiukan muita kohtia leveämpi. Heintze väitti vastaan ja paljasti taas olinpaikkamme kaikille huutamalla.

Istuin alas käytävälle ja kuivasin kädelläni hikeä otsaltani. Minun oli pakko riisua panssarini. Ne olivat aivan liian kuumia käytettäväksi sellaisissa paikoissa. Heintze protestoi jälleen, mutta siitä ei ollut mitään apua. En aikonut hikoilla itseäni kuoliaaksi. Olimme juoneet jo paljon vettä ja sitä pitä alkaa säännöstellä. Muutkin riisuivat panssareitaan. Jopa Guillarmo päätti jättää täyslevyhaarniskansa tänne, vaikka sen hinnalla olisi voinut joskus parikymmentä vuotta sitten ostaa vaikka linnan. Nykyään niillä ei juuri ollut arvoa, paitsi tyhmien aatelisten keskuudessa. Panssarit olivat pelastaneet meidät useita kertoja, mutta täällä ne olisivat vain haitaksi. Saisimme aina uusia jos vain jotenkin selviäisimme ulos hengissä.

Se oli yksi olennaisimmista asioista, joita olin oppinut vuosien varrella. Ei kannattanut kantaa huolta asioista, joilla ei ollut väliä, jos en selviäisi siitä sen hetkisestä ongelmasta. Palkkasoturina sellaisia tilanteita tuli melko usein vastaan. Se ei ollut kovin kaukonäköistä, mutta kaukonäköisyydelle oli aikaa sitten myöhemmin - toivottavasti.

Nautimme pienen välipalan, vaikka ruokahaluni ei ollutkaan kovin hyvä - jälleen kuumuuden syytä. Olin taas näkevinäni jotain juuri valokehän ulkopuolella, mutta se ehti taas hävitä nopeasti. Nyt se jokin muistutti mielestäni selvästi silmäparia. Kukaan muu ei taaskaan näyttänyt huomanneen sitä. Minusta tuntui, että aloin seota. Itse asiassa minusta oli tuntunut siltä koko ajan kun olimme seikkailleet luolassa.

Kun olimme syöneet, menin auttamaan Guillarmoa hänen pakkaustensa kanssa. Valo oli edelleen minulla ja olin siten jättänyt Heintzen pimeyteen. Toivoin, että siten hän ei keksisi lähteä liikkeelle ennen kuin me muut olimme valmiita. Hän huusi jälleen minulle jotain, mutta en kuunnellut.

Guillarmoa auttaessani huomasin jotain omituista. Jälkiä joita olimme seuranneet ei enää ollut. Siis edessäpäin kyllä oli, mutta suunnassa, josta olimme tulleet ei ollut niistä jälkeäkään. Kävelin hiukan taaksepäin käytävää etsiessäni niitä, mutta palasin sitten pikaisesti.

"Mikä hätänä?" Kapteeni kysyi.

"Ei mitään... kuvittelin vain nähneeni... jotain", vastasin kömpelösti.

Olin varmasti aivan kalpea. Minusta alkoi tuntua yhä enemmän, että tämä olisi meidän loppumme. Kapteeni katsahti jälkeemme, mutta ei huomannut samaa kuin minä. Oli parempi, että en hätäännyttäisi muita, vaikka Markwart olisi kenties voinut tehdä jotain asian hyväksi.

Olin palaamassa takaisin Heintzen taakse, kun kompastuin johonkin maassa. Jalkani oli tarrautunut johonkin nahkaiseen. Se oli hihna panssaristani. Siinä ei sinänsä ollut mitään erikoista, enkä olisi sisällyttänyt tarinaan kohtaa, jossa kompastun ilman parempaa syytä, mutta kun yritin repiä jalkaani irti, panssarini ei tuntunut hievahtavankaan. Nousin siis istuman ja irrotin jalkani käsin. Huomasin samalla, että panssarini oli puoliksi maan sisällä.

Säpsähdin ja vetäydyin nopeasti. Törmäsin Heintzeen, joka oli suoraan takanani ja säikähdin uudestaan.

"Mikä hätänä?" Kapteeni kysyi jälleen.

Kykenin vain osoittamaan panssariani. Markwart astui sen luo ja tutki sitä hetken.

"Mielenkiintoista", oli kaikki mitä hän sanoi.

Se ei todellakaan riittänyt minulle.

"Miten niin mielenkiintoista!" huusin. "Panssarini on yhtäkkiä lattian sisällä, eikä sinulla ole mitään muuta sanottavaa."

Markwart kohautti hartioitaan.

"Tämä on outo ja käsittämätön paikka. On parasta, että vain jatkamme."

Heintze oli samaa mieltä: "Makoilun on aika loppua. Liikkeelle!"

Nousin ylös ja läksin Heintzen perään. Olin kauhuissani. Uskoin vakaasti, että oleskeluni siellä tuhoaisi järkeni. Jatkoimme matkaamme. Tahti oli hidastunut aiemmasta. Kuumuus alkoi ilmeisesti vaikuttaa Heintzeenkin, vaikka hän oli työskennellyt vuosia sepän pajan kuumuudessa.

Jäljet tuntuivat jatkuvan ikuisesti. Jokainen askel alkoi tuntua raskaalta. Sitten Heintze vihdoin löysi jotain.

"Portaat", hän sanoi rauhallisesti.

Katsahdin niitä. Ne eivät voineet olla luonnon muovaamat. Niin tarkkaan jälkeen tarvitaan kyllä varmasti käsiä avuksi. Ihmis tai muuten.

Jäljet menivät niitä pitkin alas, joten Heintze seurasi perässä. Minä epäröin taas hiukan, mutta en halunnut antaa Heintzelle mahdollisuutta taas raivostua, joten seurasin häntä pikimmiten.

Portaat viettivät alas ehkä noin neljä - viisi metriä. Olin huomannut, että käyttämämme reittikin vietti koko ajan hieman alaspäin, joten olimme varmasti jo melko syvällä maan sisällä. Todennäköisesti satoja metrejä. Sellaisen rinnalla nuo portaat olivat lähinnä naurettavat.

"Hei! Mihin ne hävisivät?" kysyi Guillarmo takanamme kovaan ääneen, kun olimme kaikki päässeet alas ja jatkaneet jo hetken matkaakin.

"Niin, mitk...?" Kapteenin kysymys keskeytyi, kun hän kääntyi.

Portaat eivät enää olleet siinä. Nyt ne eivät enää tuntuneet naurettavilta. Oli jäljellä vain metrien korkuinen kieleke. Pakokauhuni kasvoi - taas.

Kävimme lyhyen keskustelun tilanteesta, mutta eihän meillä ollut muuta vaihtoehtoa kuin jatkaa matkaa. Kokeilimme toki ensin naulojamme kiveen, mutta ne eivät siihen pystyneet. Ylhäällä ei myöskään näkynyt mitään sopivaa mihin yrittää saada köysi kiinni.

Jatkoimme siis turhauttavaa matkaa alaspäin. Sivukäytäviä ei enää tuntunut olevan. Tunneli alkoi olla todella kapea. Kuulin jatkuvasti kuinka Mathiaksen kantamukset hakkasivat seiniin ja Guillarmo jäi usein hetkeksi jumiin ahtaisiin kohtiin.

Sitten kattokin alkoi madaltua. Kun olimme kulkeneet vielä jonkin matkaa, emme enää pystyneet seisomaan, vaan meidän piti edetä kumarassa ja tilanne näytti edelleen pahenevan. Heintze tukki suurimman osan valosta. Hän ei juuri enää nähnyt eteensä. Luulin muutaman kerran nähneeni silmät leijumassa jossain edessäni, mutta ne katosivat aina nopeasti.

Jälkien joita seurasimme askelväli ei ollut muuttunut. Niiden jättäjä, jos joku ne tosiaan oli jättänyt - mitä epäilin vahvasti, oli kävellyt edelleen suorassa ja reippaasti.

Päässäni alkoi jyskyttää. Ehkä se johtui siitä, että en ollut juonut mitään pitkään aikaan, ehkä se johtui jostain muusta, mutta kipu oli uskomaton. Yritin ohittaa sen, mutta pian se oli niin paha, että se alkoi haitata näköäni. Sitten vielä haistoin jotain omituista. Se ei muistuttanut mitään mitä olin koskaan aiemmin haistanut, enkä ole mitään sellaista haistanut sen jälkeenkään. Voin vain kuvailla sitä makeaksi. Siinä kaikki.

Ja sitten huomasimme jälleen olevamme umpikujassa. Eikä jälkiä ollut lattiassa enää ollenkaan.

Pakokauhu iski, enkä ollut ainoa.

"Mitä me teemme!" Mathias huusi.

Markwart yritti parhaansa mukaan rauhoitella meitä, mutta ei se mitään auttanut.

Tunnelin pimeydestä kuuluneet askeleet eivät myöskään auttaneet yhtään.

"Kuinka ystävällistä teiltä!" sanoi tuttu ääni, "tarvitsinkin vielä muutaman uhrin."

Markwart aikoi huudahtaa jotain, mutta sitten tunneli alkoi täyttyä harmaansinisestä kaasusta. Huomasin, että jo aiemmin haistamani haju tuli siitä. Nyt se oli kuitenkin näkyvää, joten sitä oli varmasti nyt paljon enemmän ilmassa.

Yritin parhaani mukaan paeta muiden ohi pois, mutta tunneli oli niin ahdas, että se ei onnistunut. Minua alkoi väsyttää uskomattoman paljon. Näin kuinka Guillarmo nukahti ja kaatui suorin vartaloin maahan heräämättä, muutkin alkoivat nuokkua pahasti.

Yritin pidätellä hengitystäni ja päästä nopeasti Guillarmon yli takaisin tunnelia. Jokin tarrautui jalkoihin ja veti minua takaisin. Yritin katsoa taakseni nähdäkseni mikä se oli, mutta näin vain varjoja. Kaaduin Guillarmon päälle, joka ei herännyt vieläkään, vaikka hänen hengityksensä vaikeutui minun ja ruokaa täynnä olevan repun yhteispainosta hänen torsonsa päällä. Lyhtyni tippui maahan ja hajosi. Lamppuöljy valoi maahan ja syttyi palamaan.

Väsymys alkoi painaa ja nukahdin. Ehdin kuitenkin juuri ennen silmieni sulkeutumista nähdä hyväkuntoiset, mustat saappaat, jotka astuivat eteeni.