24. Luku

Olimme pulassa. Katto oli romahtamassa niskaamme, Rodrigo oli pääsemässä pakoon ja me emme. Kalterit olivat tukevasti paikoillaan, vaikka Heintze niitä kuinka hakkasi. Mahdollisuutemme paeta näyttivät olemattomilta.

Kapteeni virui kalterien toisella puolella. Oletettavasti kuolleena, mutta emme pystyneet varmentamaan sitä.

Sitten onni oli meidän puolellamme. Katto painui kalterien kohdalta sen verran alaspäin, että kalterit taipuivat niin paljon, että saimme itsemme tungettua niiden läpi. Helppoa se ei ollut. Markwart ei pystynyt itse kävelemään, mutta en suostunut jättämään häntä taakse, Heintzen vastusteluista huolimatta. Ryhmästämme ei ollut paljoa jäljellä, enkä halunnut jäädä yksin Heintzen ja rengen kanssa.

Lähdimme samalla tunnelille kuin mistä Rodrigo oli poistunut. Suuria lohkareita tippui lähelle meitä ja huoneen toisesta päästä alkoi valua laavaa sisään. Luola kuumeni äkkiä. Meillä oli jo kiire. Tarkistin myös pikaisesti Kapteenin kunnon. Hän oli jo kuollut.

Huomasimme, että tunnelista näkyi valoa. Se näytti erehdyttävästi jopa auringon valolta. Suunta oli ainakin sen perusteella oikea. Luolasto oli kuitenkin huijannut meitä jo ainakin kahdesti, joten en ollut aivan varma. Vaihtoehdot olivat taas kuitenkin vähissä.

Mathias ja minä raahasimme Markwartia samalla kun Heintze kulki edellä. Heintzella oli myös valonlähteemme. Suuressa luolassa paloi useita soihtuja ja hän otti yhden niistä. Hän oli poikkeuksellisesti avulias ja raivasi tietä silloin kun se tukkeutui lohkareista - mikä tietysti tarkoitti sitä, että me alhaalla jouduimme väistelemään alas kieriviä kiviä ja siirtämään myös Markwartin niiden ulottumattomiin. Etenimme nopeasti. Näytti myös siltä kuin joku - ilmeisesti Rodrigo - olisi jo raivannut tietä.

Matka pinnalle näytti olevan pitkä, mutta tunneli aivan ilmeisesti vei ylöspäin. Näimme edessä hahmon. Olimme ilmeisesti saamassa Rodrigon kiinni. Minulle ei tullut mieleenkään, että emme pystyisi ahtaassa käytävässä käymään hänen kimppuunsa ryhmänä, vaan joutuisimme taas taistelemaan mies miestä vastaan. Eikä meillä ollut aseitakaan. Guillarmon ja Kapteenin miekat olivat jääneet luolaan. Rodrigolla taas näytti olevan kädessään miekka. Hän jopa näytti pysähtyvän kerran esittelemään sitä meille.

Maa järähteli jälleen pahasti. Tällä kertaa pahemmin kuin kertaakaan aikaisemmin.

Matkaa Rodrigon luo oli enää sata jalkaa ja hän kaatui järistyksen voimasta. Me pysyimme jotenkin pystyssä ja saavutimme häntä jälleen. Heintze näytti luottavan ainoaan aseeseensa, eli yksitäiseen naulaan. Olihan se pitkä naula, mutta miekkaa vastaan se oli naurettavan pieni.

Rodrigo kääntyi katsomaan meitä ja alkoi perääntyä selkä edellä ulos. Heintzekaan ei uskaltanut käydä hänen kimppuunsa pelkän naulan avulla, joten me jouduimme seuraamaan häntä etäältä.

Voin vain kuvitella Heintzen ja Rodrigon välillä käydyn tahtojen taistelun. En nähnyt Heintzen kasvoja, enkä Rodrigonkaan kunnolla. Sitä jatkui jonkin aikaa ja koko ajan me lähestyimme pintaa.

Sitten jostain ylempää irtosi suuri lohkare ja se lähti kierimään tunnelia alaspäin. Toivoin, ettei Rodrigo kuulisi sitä, mutta toivo oli turha. Hän kääntyi juuri ajoissa katsomaan sitä kohti ehtiäkseen väistää. Se koitui kuitenkin hänen lopukseen.

Symeon oli odotellut kärsivällisesti ulkona, mutta nyt se oli tunnelissa ja kävi Rodrigon silmien kimppuun heti kun hän kääntyi. Se raastoi minkä ehti ja näimme veren roiskuvan ympäriinsä. Rodrigo sai siitä otteen, mutta aivan liian myöhään. Samalla hetkellä Heintze oli hänen takanaan iskien naulan niin syvälle hänen selkäänsä kuin vain pystyi ja Heintzen voimilla hän sai sen syvälle.

Rodrigo kaatui maahan ja lohkare, joka oli ylempää irronnut laskeutui hänen kädelleen ja jäi siihen. Hän oli nyt ansassa. Luolasto oli kuitenkin sortumassa, eikä meillä ollut liikaa aikaa. Rodrigo saattoi olla kykenemätön pakenemaan, lähes sokea ja hänen mahdollisuuksiaan liikkuakin oli rajoitettu, mutta hän ei vieläkään ollut avuton. Hän voisi helposti silpoa meidät kaikki, jos yrittäisimme hänen ohitseen. Meillä taas ei ollut aseita käytettävissämme tai edes panssareita joilla suojautua. Hän olisi kyllä kuollut verenhukkaan, mutta sitä meillä ei ollut aikaa odotella.

"En ehkä elä kauaa, mutta viimeiset minuuttini käytän varmistaakseni, että tekään ette selviä täältä hengissä", Rodrigo sanoi. Hänelle tyypillinen hyväntuulisuus oli kadonnut hänen äänestään.

Hän nosti merkitsevästi miekkansa ilmaan ja osoitti sillä meitä. Oli ilmeistä, että hän aikoi pysyä sanojensa takana.

"Hei älä ole tyhmä", sanoin enemmän vaistomaisesti kuin harkitusti, "mekin haluamme pois täältä ja voimme ehkä vielä pelastaa sinutkin."

"Ainoa tapa millä voitte pelastua on tämä", hän vastasi - jälleen hyväntuulisesti - ottaen samalla vaivalloisesti papereita takkinsa sisältä samalla kädellä missä hänellä oli yhä miekka, koska toinen käsi oli yhä vangittuna lohkareen alle, "Myytte sielunne ja minä annan teidän mennä."

Heintze alkoi nauraa, en oikein käsittänyt mikä oli hänestä niin huvittavaa. Minua ainakaan tilanne ei huvittanut. Ainoa mahdollisuutemme ei ollut oikein varteen otettava.

"Ei hätää pojat", sanoi Markwart käheästi, "olemmehan me hoitaneet nyt homman loppuun." Hän nauroi yskien samalla verta, mutta se ei haitannut hänen huviaan. "Olemme palaneet aivan tarpeeksi pitkään kiirastulessa, taivas odottaa."

"Allekirjoittakaa!" Rodrigo huusi. Hän oli menettämässä kärsivällisyyttään. "Nimi vain alle ja voitte jatkaa elämäänne vielä pitkään."

Hän oli hetken hiljaa.

Sitten Heintze kuiskasi hänelle jotain. Emme kuulleet mitä, ja tuskin kuuli Rodrigokaan.

"Kai teillä on vielä unelmia, joita toteuttaa ennen kuin kuolette."

Totta kai meillä oli unelmia. Halusin tilan, vaimon ja lapsia, mutta tuskin niitä koskaan saisin, vaikka täältä hengissä selviäisinkin. Hävettää myöntää, että silloin kävi kyllä mielessäni mahdollisuus, että voisin neuvotella itselleni kaiken tuonkin.

Lopulta päätin kuitenkin antaa asian olla.

"Jos yritätkään suostua tuohon tapan sinut", sanoin Mathiakselle, "Samoin sinä Heintze. Jos kuolema tulee meille täällä, niin tulkoon."

Heintze mulkaisi minua vihaisesti, mutta alkoi sitten taas nauraa. Hän kuitenkin vakavoitui nopeasti. Hän katsoi meitä arvioivasti, sitten Rodrigoa ja taas uudestaan meitä.

"Kyllä te selviätte pimeydestä loppumatkan," hän sanoi lopulta ja heitti soihtunsa Rodrigon vaatteille, jotka syttyivät nopeasti palamaan. Palavat vaatteet valaisivat käytävää sen verran hyvin, että pääsisimme tosiaan etenemään. Rodrigo huusi ja huitoi ympärilleen hetken, mutta lopetti sitten.

Rodrigo oli kuollut.

Pääsimme hänen ohitseen joten kuten polttamatta itseämme hänen vielä palavissa vaatteissaan. Heintze poimi hänen miekkansa mukaansa.

Tukalasta tilanteesta huolimatta minusta tuntui hyvältä. Rodrigo oli viimeinen vastustajistamme ja nyt olimme suorittaneet tehtävämme loppuun. Hinta oli ollut korkea, mutta toivoin sen olleen sen arvoista. Rodrigon laskujen mukaan hän oli tappanut omakätisesti tuhat neljäsataakaksikymmentä ihmistä. Minkälaisiin lukuihin päästäisiin, jos laskettaisiin koko joukon tapot hänen nimissään. Minkähänlaisiin lukuihin oltaisiin päästy, jos me emme olisi pysäyttäneet häntä. Kaikki ne viattomat jotka olimme surmanneet tavalla tai toisella tuntuivat nyt toisarvoisilta. Gerlach, Kapteeni, Terreros, Hanczel, Ulrich, Anselmus ja Myrskytuuli taas eivät. Isobelista puhumattakaan.

Heintze lopetti pohtimiseni. Edessämme liikkui vielä joku. Se oli mies, mutta selvästi vahingoittunut. Sillä oli vaikeuksia liikkua, emmekä me nähneet kunnolla sen kasvoja. Ääni oli kuitenkin tuttu.

"Tapoitte siis Rodrigon. Hänestä viis, Girolamon minä kostan!"

"Se on Conrad!" Symeon rääkäisi ihmeissään. En muistanut sen koskaan aiemmin kuulostaneen hämmästyneeltä.

"Ettekö te tappaneetkaan häntä?" Heintze kysyi katsoen minua syyttävästi.

Conrad tuli lähemmäs, niin että mekin näimme hänet soihdun valossa. En olisi tunnistanut häntä ilman apua. Hänen leukansa oli naulattu kiinni samaan tapaan kuin Hanczelin, mutta työ oli hätiköity. Jotenkin hän kuitenkin pystyi puhumaan. Toinen käsi näytti roikkuvan myös vain naulan varassa. Omituisinta oli, että ilmeisesti hänen vasemman jalkansa lihakset pysyivät kiinni vain vastaavin menetelmin. Muutenkin ruumis oli huonossa kunnossa. Toinen korva puuttui, nenä oli rutussa, oikeaa silmää ei ollut, sormia näytti puuttuvan ja niin edelleen. Hän oli siinä kunnossa mihin me muistimme hänet jättäneemme. Paitsi, että hän liikkui edelleen. Hänen etenemisensä oli tosin ymmärrettävän hidasta, mutta emmehän me häntä päässeet pakenemaankaan.

"Näytät paremmalta kuin viimeksi tavatessamme", sanoi Heintze ivaillen.

Se oli Conradinkin mielestä huvittavaa. Hänen nauroi lujaa.

"Etpä sinäkään näytä hassummalta", hän sanoi ja nosti suuren moukarinsa valmiiksi. sen nostaminen onnistui häneltä hyvin ilman kiinni naulattua kättäkin, "joten käy päälle, niin näemme kumpi meistä on kauniimpi."

Heintze nosti Rodrigon miekan valmiiksi. Hän hymyili ilkeästi ja eteni sitten rauhallisesti Conradin kimppuun. Näytti siltä kuin Conrad ei olisi odottanut suoraa hyökkäystä. Hän aliarvioi pahasti Heintzen hulluuden.

Conrad oli voimakas, taitava, omasi luonnottomia kykyjä ja näytti kestävän mitä vain. Conradia sellaiset pikku jutut eivät haitanneet. Hän aikoi lopettaa sen mikä meiltä oli jäänyt kesken.

Taistelu ei ollut pitkä. Heintze iski miekkansa Conradin mahaan, mutta sillä ei ollut mitään näkyvää vaikutusta. Conrad vastasi iskuun moukarillaan, lausuen jälleen sanan "Dexanthrobozuxinianinus". Hän osui Heintzea kylkeen. Hän onnistui varmasti murskaamaan muutaman kylkiluun.

Odotin taas valkoista usvaa, mutta toisin kävi. Heintzesta nousi jotain mustaa, joka lähestyi Conradia. Conrad säikähti pahanpäiväisesti ja yritti pakoon, mutta ei ollut tarpeeksi nopea. Musta usva peitti hänet hetken. Kuulimme Conradin huudot kuin jostain kaukaa.

Sitten usva vetäytyi takaisin Heintzeen. Näytti siltä kuin se olisi imenyt mukanaan valkoista ja harmaata usvaa Conradista.

Conrad romahti maahan. Heintze otti miekkansa ja iski häntä sillä muutaman kerran varmistuakseen taposta. Sitten hän lähti jatkamaan ylöspäin kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Mekään emme voineet jäädä ihmettelemään tilannetta. Maa järisi edelleen ja luola näytti siltä, että se ei olisi enää pitkään kestänyt.

Conradin kohdalla tarkistin hänen tilansa. En yllättynyt huomatessani, että hän oli edelleen elossa, vaikkakin todella huonossa kunnossa.

"Hän on yksi meistä", Conrad sanoi.

En halunnut uskoa häntä, joten jatkoimme vain matkaa.

"Se mitä näit todistaa sanani oikeiksi", hän jatkoi.

Markwart, joka oli edelleen vain puoliksi tajuissaan, nyökkäsi minulle merkitsevästi. Muistin, että Ephraim oli kertonut minulle, että joku meistä olisi myynyt sielunsa. En ollut uskonut häntä silloin. Pelkkä ajatus siitä oli kalvanut minua jo pitkään. Nyt tunsin syyllisyyttä siitä, että olin epäillyt sen olleen Markwart.

En halunnut vieläkään uskoa Conradia, mutta Markwartilla oli paha tapa olla oikeassa. Hän oli jopa ennustanut aikoinaan meidän kaikkien kuolevan. Sekin näytti käyvän toteen. Meistähän oli vain kolme jäljellä.

Otin Conradin moukarin mukaani. Se painoi yllättävän paljon, aivan kuin se olisi ollut lyijystä tehty. Päätin kuitenkin raahata sen mukanamme ylös. Näytti vieläkin siltä, että tämä ei olisi ohi.