25. Luku

Heintze oli jo ulkona, kun katsoin eteenpäin. Meilläkään ei ollut paljoa matkaa jäljellä. Näytti kuitenkin siltä, että matkaa saattaisi olla liikaa. Tunnelin katosta satoi pieniä hankauksesta syntyneitä kiviä. Niitä kopisi päähäni jatkuvasti.

Heintze oli kadonnut luolan suulta. En nähnyt häntä missään. Tilanne alkoi pelottaa minua. Symeonkin oli hävinnyt jonnekin. Mathiaksen voimat alkoivat loppua. Minun oli pakko vilkaista taakseni nähdäkseni oliko Conrad vielä paikallaan. Hän ei ollut liikkunut.

Saavutimme vihdoin luolan suun. Ja viime hetkellä. Aivan perässämme luolan suu romahti alas. Ja sitten kun yritin vetää Markwartia kauemmas, tajusin, että emme olleetkaan aivan ehtineet.

Markwartin jalat olivat jääneet suuren lohkareen alle. Ne olivat tuskin pelastettavissa. Markwart taas oli vihdoin menettänyt kokonaan tajuntansa. En kuitenkaan ehtinyt silloin juurikaan puuttua asiaan. Minulla oli tärkeämpääkin tekemistä.

Käännyin etsimään Heintzea. Hän seisoi melkein takanani. Pidin silmällä miekkaa, jota hän roikotti oikeassa kädessään. Toinen käsi oli nyrkissä hänen vyötäröllään.

"Kerrohan Heintze, mitä tuolla äsken tapahtui?" kysyin yllättävässä varmuuden puuskassa. Äänensävyni oli varmempi kuin koskaan aiemmin Heintzen kanssa keskustellessani.

"Missä? Luolassako? Tapoin miehen, näithän sen hyvin itsekin." Hänen äänensävynsä oli leppoinen, mikä sai minut heti epäilemään hänen rehellisyyttään.

"Et muuten tappanut, mutta en minä siitä ole kiinnostunut", sanoin kuulostaen jo suuttuneelta, "Mikä se savu oli?"

"Miten niin en tappanut. Ei kukaan selviä siitä?"

"Et tappanut!" huusin, "Näitkö missä kunnossa hän oli ennen kohtaamistanne, ja silti hän oli elossa, kuvitteletko tosiaan, että pienellä käsittelylläsi oli mitään vaikutusta häneen."

Pidin pienen tauon antaen hänelle mahdollisuuden puhua, ennen kuin päättäisin keskustelun sen aiheen kohdalta kokonaan. Hän ei kuitenkaan enää puhunut, teki vain parhaansa hallitakseen itsensä. Jos itsesuojeluvaistoni olisi pelannut, olisin ollut hiljaa tästä hetkestä eteenpäin ja juossut vain pois, mutta niin ei päässyt käymään.

"Ja nyt palataan siihen savuun. Mitä se oli? Näin hänen tekevän vastaavaa Prosperille, mutta sinä jotenkin käänsit tilanteen omaksi eduksesi. Selitä se."

Hän vain katsoi minua tiukasti. Tajusin, että hänessä ei näkynyt mitään vaurioita moukarin iskusta kylkeen.

"Ephraim kertoi, että joku meistä oli myynyt sielunsa ja alan uskoa, että se joku olet sinä."

Heintzella oli todellisia ongelmia hillitä itsensä. Lopulta hän kuitenkin onnistui siinä.

"Miksi et epäile vaikka häntä", hän sanoi osoittaen Markwartia.

Käänsin päätäni juuri sen verran, että näin ketä hän osoitti ja käännyin heti takaisin katsomaan häntä, mutta hän oli siinä vaiheessa jo edelläni. Sain kasvoilleni kourallisen hiekkaa, enkä ehtinyt sulkea silmiäni. Hiekka poltti pahasti. Valahdin polvilleni ja huusin kivusta ja vihasta.

Kuulin kuitenkin Heintzen äänen huutoni läpi.

"Myin sieluni, entä sitten. Et voisi ymmärtää siitä mitään. En tehnyt sitä saadakseni voimaa kuten he, tai tullakseni rikkaaksi tai mitään vastaavaa. Tein sen jostain aivan muusta syystä. Tein sen perheeni takia."

Eihän hänellä ollut edes perhettä? Vai oliko? Hän ei koskaan maininnut siitä ja vaikka minulla itselläni ei ole koskaan perhettä ollut, minusta jotenkin tuntuu, että se olisi ollut asia, josta hän olisi maininnut.

Jokin sisälläni kehotti minua yrittämään vielä hallita tilannetta, siitä huolimatta, että näköni oli poissa - mahdollisesti pysyvästi.

"Kerro syy, niin ymmärrän", sanoin jälleen itseni halliten.

"Ei. Et sinä ymmärtäisi. Sinä vain leikkisit niin. On helpompaa meidän molempien kannalta, jos sinä vain kuolet kiltisti, joten pysyhän paikallasi."

"Miksi koko tämä sotku, jos olit tuomittu joka tapauksessa."

Kuuntelin hänen askeleitaan. Hän kiersi minua. Moukari oli edelleen kädessäni.

"Kosto. Minun piti purkaa tuskani tapahtumasta jonnekin. He olivat loistava kohde."

Kuulin toisetkin askeleet. Pehmeät sellaiset. Ne tulivat samasta suunnasta kuin missä Heintze oli. Mietin tilannetta hetken. Asettaisinko itseni syötiksi, vai käyttäisinkö Mathiasta, jonka Heintze näytti jättäneen oman onnensa nojaan - tai siltä kuulosti, enhän tiennyt mitä siellä oikeastaan tapahtui.

Tiesin melko tarkasti, missä Heintze oli hänen askeleidensa perusteella, mutta en tiennyt katseliko hän minua vai Mathiasta. Mietin hiljaisuudessa pitkään, että pitäisikö minun ottaa riski ja hyökätä Heintzen kimppuun siitä huolimatta, että en nähnyt häntä.

En kuullut enää Heintzen askeleita. Harkitsiko hän jatkoa vai leikkikö hän vain minulla? Oliko hän kenties tajunnut minun kuulevan hänet ja alkanut kävellä varovaisemmin? Vai oliko meneillään jonkinlainen tahtojen taistelu hänen ja Mathiaksen välillä? En oikein uskonut tuohon viimeiseen vaihtoehtoon. Heintze oli enemmän toiminnan mies. Eikä Mathias olisi kestänyt kauaa sellaisessa tilanteessa. Tai niin ainakin oletin.

Rohkaisin lopulta mieleni ja päätin käydä Heintzen kimppuun. Nousin pystyyn mahdollisimman äänettömästi. En tainnut onnistua kovin hyvin.

"Poika, sinä olit aina niin turha. Sinulla ei ollut mitään tarkoitusta ryhmässä", Heintze sanoi kun nousin ylös.

"Jaa? Miksi sitten piditte minua mukananne?" kysyin ja toivoin, että Mathias tajuaisi käyttää tilaisuutta hyväkseen, jos hän nyt tosiaan oli siellä missä kuvittelin hänen olevan, eli Heintzen selän takana.

"Minä olisin jättänyt sinut tienvarteen tapettuna ja ryöstettynä heti sen jälkeen kun saimme Ulrichin."

"Miksi ette siis tehneet niin? Tuskin minä olisin teitä pystynyt vastustamaan. Myrskytuuli oli hieno ratsu, olisitte saanut siitä hyvät rahat."

Heintze naurahti. "Ja niinhän minä sanoin Kapteenille, mutta hän ei kuitenkaan suostunut loistavaan ideaani."

"Selitähän sitten tämä." Pidin tauon sekä tehdäkseni vaikutuksen, että kuunnellakseni mitä oli tapahtumassa. "Miksi ryhmämme on täysin tuhottu minua lukuunottamatta?" Annoin sanojen vajota sisään hetken, mutta kun hän ei vastannut jatkoin. "Hanczel oli selvinnyt hengissä iskusta kasvoihin ja hän kuoli ennen minua. Kapteeni oli huippumiekkailija, mutta hän makaa jossain tuolla vuoren sisällä kuolleena. Gerlach oli nero, joka olisi voinut muuttaa maailmaa, mutta hän paloi kuoliaaksi. Terreros oli vahva kuin härkä, mutta se ei ilmeisesti riittänyt."

Aloin kuulla Heintzen kiihtyvän hengityksen. Hän alkoi olla raivoissaan.

Jatkoin: "Sitten vielä Markwart. Hän oli suuri velho, vaikka kukaan ei häntä sellaiseksi halunnutkaan tunnustaa, mutta hän makaa tajuttomana ja on todennäköisesti menettänyt molemmat jalkansa."

"Sinulla taas ei ole silmiä." Heintzen ääni oli hallittu ja jopa leikillinen. "Ja mitä tuo kaikki kertoo sinusta? Se kertoo sen, että olet pelkuri. Et asettanut itseäsi kertaakaan vaaralle alttiiksi. Muut taas ottivat riskejä yhteisen päämäärän eteen."

Hän oli varmaankin oikeassa. Minä olin aina ollut varovainen ja laiska. Varovaisuus oli kuitenkin pitänyt minut hengissä tänne asti, enkä aikonut antaa enää minkään tappaa minua. Me olisimme hävinneet, jos olisi voittanut Heintzea nyt.

Kuulin Heintzen kääntyvän äkisti. En vain tiennyt, että mihin suuntaan. Tuntui järkevältä, että hän olisi kääntynyt Mathiasta kohti, koska hän oli varmaankin katsellut minua puhuessaan minulle.

Lähdin siis hiljaa siihen suuntaan missä kuulin hänen juuri olleen. Nostin moukarin valmiiksi. Etenin niin äänettömästi kuin pystyin. Laskin jokaisella askeleella jalkani hitaasti maahan siltä varalta, että siinä olisi vaikkapa oksa.

Jokin napautti kenkääni. Hätkähdin sitä ja jähmetyin paikalleni. Sitten tajusin, että se oli Markwart, joka oli jälleen tajuissaan. Kuulin kahdet askeleet kiertämässä toisiaan jonkin matkan päässä.

"Heintze! Anna pojan olla ja tapa minut! Sitähän sinä oikeasti haluat!" huusin. En oikeasti ollut kiinnostunut Mathiaksen kohtalosta, mutta tarvitsisin apua päästäkseni täältä sivistyksen pariin.

"Sitähän sinä haluaisit", Heintze vastasi ivallisesti, "mutta olkoon tällä kertaa. Tapan sinut ja annan pojan olla. Oletkin jo ansainnut kuoleman."

Toivoin epätoivoisesti, että uhkapelini kannattaisi.

"Tule jo! Vai etkö uskalla käydä edes sokean kimppuun ilman ylivoimaa!" ivasin häntä.

Heintze nauroi. "Minullahan on ylivoima, hullu. Etkö muista. Minulla on helvetti takanani."

Tuo kommentti oli kyllä aika pysäyttävä. Lähdin vetäytymään kuin peloissani. Näyttelin ilmeisesti aika hyvin, sillä Heintze lähti etenemään nopeasti. En vetäytynyt kauas, vain ehkä kuusi jalkaa. En tiennyt kovin hyvin, kun kerran en nähnyt mitään.

Kuulin askeleiden lähestyvän ja sitten kuulin karjahduksen ja tömähdyksen.

"Iske Werhner! Iske!" Markwart huusi.

Olin siis laskenut oikein, että Markwart oli suoraan välissämme.

Käytin tilaisuutta hyväkseni ja iskin kaikin voimin Heintzea. Osuin kypärään äänen perusteella. En tiedä mistä hän oli saanut panssaria, mutta se ei haitannut. Iskin uudestaan kaikin voimin. Osuin taas kypärään, mutta tällä kertaa äänistä päätellen onnistuin murtamaan kallon. Iskin kolmannen kerran, tällä kertaa hieman harkitummin ja osuin lihaan. Toivoin arvioineeni oikein ja osuneeni selkään, joten iskin uudestaan ja uudestaan, kunnes voimani loppuivat.

Oli hiljaista. Kukaan ei puhunut tai liikkunut, en kuullut kuin oman hengitykseni ja lopulta siipien äänen.

"Hän on kuollut", sanoi Symeon.

"Entä Markwart?"

"Tajuton uudelleen. Mathias taas on paennut."

"Jospa hakisit hänet. En voi amputoida Markwartia yksinkään."

Niinpä siis katkaisimme Markwartin jalat ja poltimme haavat umpeen, niin, että hän ei vuotaisi kuiviin. Se ei ollut helppoa, koska Mathias ei tiennyt mitä hänen pitäisi tehdä, koska ei ollut koskaan nähnyt amputoimista, minä taas en nähnyt. Eikä meillä ollut sahoja tai kirveitä, joilla hoitaa homma helposti. Meidän piti hoitaa leikkaaminen miekalla. Markwartin onneksi kiristyssiteet pitivät ja hän jäi henkiin.

Maa oli lopettanut järisemisen. Varmaankin suunnilleen samoihin aikoihin kuin olimme päässeet ulos, en vain ollut ajatellut asiaa Heintzen kanssa käydyn taistelun aikana.

Emme aikoneet jäädä sinne pitemmäksi aikaa. Lastasimme siis Rodrigon vanhat vankkurit, jotka olivat metsässä piilotettuina ja lähdimme suuntaan, jossa Mathias muisteli lähimmän kaupungin olevan.

Markwart oli pitkään tajuttomana tai ehkä hän ei vain halunnut puhua. Yöllä kuulin hänen itkevän, mutta en uskaltanut ottaa asiaa puheeksi seuraavana päivänä. Meillä kesti kaikkiaan kolme päivää löytää sivistystä. Sinä aikana emme juuri puhuneet. Ei tuntunut olevan mitään syytä vatvoa asiaa, joka vain herättäisi huonoja muistoja. Mathias joutui hoitamaan lähes kaiken työn, mutta renki kun oli, niin sehän oli hänen hommansa.

Iltaisin hän ja Markwart pelasivat outoa peliä, jota Mathias kutsui sakiksi. Markwart kertoi, että se oli hyvin mielenkiintoinen. Nappulat ainakin olivat. Opettelin niiden avulla tunnistamaan muotoja. Tunnistin jonkinlaisen tornin ja useita ihmisiä. Ne olivat varmasti taidokkaasti tehtyjä. Myöhemmin kuulin, että Symeon voitti Markwartin ja peliä pitempään pelanneen Mathiaksen mennen tullen. Jopa silloin kun he pelasivat yhdessä.

Lopulta viimeisenä yönä Markwart alkoi viimein puhua. En tiedä mistä hän tiesi minun olevan yhä hereillä, koska olin maannut liikkumatta kuunnellen yön ääniä jo pitkään.

"Enpä olisi uskonut Heintzesta. Kaikesta huolimatta. Ajattelin pitkään, että sinä olisit myynyt sielusi, kun onnistuit aina jotenkin välttämään vaarat." Kuulin hänen äänestään, että hän oli vakavissaan. Aiemmin hän olisi voinut huijata minua helposti, mutta nyt kuuloni oli harjaantunut parissa päivässä niin paljon, että tunnistin eri äänensävyt helposti.

Aloin nauraa. Naurua jatkui pitkään.

"Etpä arvannutkaan, että minä jo mietin miten tappaa sinut, koska olin aivan varma, että olit tehnyt kaupat saadaksesi oudot voimasi!" sanoin.

Markwart oli ensin jonkin aikaa hiljaa, mutta alkoi nauraa sitten itsekin.

"Minä taas aioin myrkyttää sen yrtin, jota varastit minulta tappaakseni sinut!"

Hetki oli hyvin vapauttava. Markwart ojensi minulle jonkin esineen käteen ja tunnistin sen nopeasti vesipiipuksi.

"Luulin, että se oli loppu!" hihkaisin iloisen yllättyneenä. Olin kaivannut yrttiä jo pahasti.

"Valehtelin", sanoi Markwart.

Nauroimme sille pitkään ja hartaasti.

Kuulin Symeonin hiljaisen äänen jossain kaukaa, luulen että hän huokaisi "Ihmiset", mutta en ole varma.