9. Välinäytös - Heintzen tarina

Heintze työskenteli läpi koko nuoruutensa. Hänen isänsä kuoli, kun Heintze oli vasta kolmetoista ja hänen äitinsä sairasteli jatkuvasti. Vanhimpana lapsista suurin osa töistä jäi Heintzen harteille.

Kun maa ei tuntunut tuottavan satoa kaikesta uurastuksesta huolimatta ja eläimiinkin iski salaperäinen tauti, Heintze joutui hakemaan toimeentuloa muualta. Hän siirtyi paikallisen sepän oppipojaksi. Työtä ei ollut paljon kylän pienen koon vuoksi, joten Heintze ehti tehdä samalla töitä myös kotitilallaan.

Samaa jatkui useamman vuoden, kunnes Heintzen elämä eräänä päivänä muuttui. Hän tapasi Irenen, naisen johon hän rakastui syvästi. Irene lupautui Heintzelle (vaikka sosiaalinen paine olisi vaatinut häntä etsimään paremman miehen).

Irene luopui paljon suuremman tilan tyttären mukavasta elämästä elääkseen Heintzen perheen pienellä vuokratilalla, missä rikkakasvitkaan eivät tuntuneet kasvavan. Jotenkin Heintze ja muu perhe onnistuivat kuitenkin aina selviämään.

Heidän elämänsä ei ollut helppoa, mutta se oli suhteellisen onnellista, kunnes uskonsodat alkoivat. Kylä sattui olemaan juuri kahden eri lahkon kannattajien raja-alueella ja se jäi heti ensimmäisten hyökkäysten alle. Kyläläiset olivat täysin yllättyneet, kun valtakirkon joukot eräänä päivänä ratsastivat sinne. Hyökkääjät polttivat kaiken eteen sattuvan ja tappoivat ihmisiä ilman sen selvempää syytä.

Heintze oli kaikesta huolimatta ylpeä, erityisesti kasvimaastaan ja haki viikatteensa, jolla aikoi suojella taloaan. Hänen perheensä (jossa oli nyt sisarusten ja vaimon lisäksi myös lapsia) yritti estää häntä. He jopa rukoilivat häntä pakenemaan, mutta Heintzen päätä ei käännetty.

Kun ensimmäinen ratsastaja saapui heidän pienelle mökilleen, Heintze yllätti hänet täysin ja löi hevosta jalkaan aseellaan. Hevonen kaatui ja ratsastaja lensi sen selästä. Ratsastaja oli nopeasti lopetettu sopivalla iskulla selkään.

Muut hyökkääjät huomasivat mitä oli tapahtunut ja ryhmittyivät tappaakseen Heintzen kuin uhmakkaan eläimen.

Heintze oli raivon vallassa, eikä ymmärtänyt pelätä, mutta esitti rukouksen ensimmäisen kerran elämässään: "Kuulehan, herra, jospa auttaisit meikäläisen tästä. Olen aina yrittänyt olla hyvä ihminen ja luulisin, että nyt olisi aika korvata se jotenkin. Kiitos."

Mitään apua ei kuitenkaan näyttänyt tulevan kun hevoset lähtivät rynnistämään lähemmäs. Heintze rukoili toisen kerran elämässään: "Kuulkaahan siellä alhaalla, jos pelastatte perheeni ja huolehditte, että he voivat elää mukavan loppuelämän, annan teille sieluni."

Tällä kertaa vastaus tuli. Aika näytti pysähtyvän ja varjomaiset hahmot nousivat maasta. Ne puhuivat oudosti yksitellen ja välillä yhdessä. Vaihtaen puhujaa välillä jopa kesken sanaa: "Näinkö on Heintze? Vai olet sinä valmis luopumaan tärkeimmästä omistuksestasi perheesi eteen? Sitä se rakkaus teettää." Se tai ne, tai mitä lienee, sai sanan rakkaus kuulostamaan joltain mikä oli syöty eilen ja pyrki nyt uudelleen päivän valoon. "No mikäs siinä, nimi vain alle."

Jostain leijaili paperi, johon Heintze raapusti puumerkkinsä.

Aika lähti jälleen käyntiin.

Maasta nousi nyt uusia olentoja. Nämä olivat ihmismäisiä, mutta koostuivat maasta. Hevoset pelästyivät niitä ja yrittivät paeta, mutta olentoja oli kaikkialla. Pian ratsastajat (siis ne kaksi jotka uskalsivat yleensä yrittää jotain) huomasivat, että heidän miekoistaan ei ollut mitään hyötyä maa-ainesta vastaan. Olennot nappasivat miehet otteeseensa ja vetivät heidät maan alle. Vain hevoset jäivät jäljelle ja osa niistäkin oli osittain maan peitossa.

Heintzen perhe oli pelastettu, mutta elämä ei palannut enää entiselleen. Nyt heillä oli yllin kyllin. Heintzen sepän toimi alkoi vihdoin tuottaa tulosta ja uusi tie, joka kulki kylän läpi, toi vaurautta koko kylään. Irene, joka oli taitava käsistään, teki kauppiaille kaikenlaisia outoja esineitä, joita nämä veivät suuriin etelän kaupunkeihin.

Toinen muutos tapahtui perheen suhtautumisessa Heintzeen. Häntä välteltiin. Koko hänen perheensä oli nähnyt tapahtumat ja nyt he eivät enää tienneet miten suhtautua mieheen. He eivät tienneet sopimuksesta, mutta epäilivät kuitenkin, että Heintzella oli jotain tekemistä kivimiesten kanssa.

Heintze, joka rakasti perhettään yli kaiken, ei kestänyt tilannetta. Reilun vuoden jälkeen hän päätti luovuttaa ja lähti pois mitään ilmoittamatta. Hän tiesi, että perhe eläisi mukavasti ilman hänen apuaan, sehän kuului sopimuksen ehtoihin.

Voimakkaalle miehelle ja taitavalle sepällä on aina tarvetta sota-aikana, joten Heintze pestautui palkkasoturirykmenttiin. Hän ei kuitenkaan ollut enää entisensä, kaikki hyväntuulisuus oli hävinnyt heti hänen lähdettyään pois kotoaan ja monet saivat kokea hänen raivonsa.