Epilogi eli Eräässä hämyisessä majatalossa...

...vaikka ei valaistuksen puute enää Werhneriä häirinnytkään.

"Silmäni eivät olleet enää pelastettavissa ja Markwart menetti jalkansa", Werhner sanoi, ja jatkoi, "sekä terveytensä", kun Markwart yski pahaenteisesti. Yskänpuuska kesti pitkään ja Markwart teki parhaansa salatakseen hänen nenästään ja suustaan valuvan veren.

"Heintzen kohtalosta en tiedä, Markwart ei ole antanut kunnon selitystä sille mitä tapahtui sen jälkeen kun olin menettänyt silmäni", Werhner jatkoi, "Enhän minä tiedä vaikka hän istuisi täällä jossain tarkkailemassa meitä." Werhner oli kuitenkin aika varma, että oli tappanut Heintzen, mutta tuo viimeinen lausahdus sopi jotenkin tunnelmaan. Ihmiset vilkuilivatkin varovasti nurkkiin. "Mathiasta ei kiinnostanut kahden vammautuneen hoitaminen ja hän liittyi pian uuteen palkkasoturiryhmään. Tapasimme hänet taannoin ja hän oli juuri hankkinut itselleen ylennyksen majuriksi. Kunnioitettava saavutus. Hän on kuulemma kirjoittanut kirjankin jostain pelistä, jota hän kertoi mielellään pelanneensa. Sama huhu väitti, että siitä oli otettu jopa sadan kirjan painos. Hänen kaivertamistaan nappuloistakin on kuulemma maksettu hyvin."

Hän oli jälleen kuluttanut koko illan tarinan kertomiseen. Markwart paheksui sitä, koska useammalla tarinalla olisi saanut enemmän kolikoita, mutta Werhner koki tämän nimenomaisen tarinan jotenkin terapeuttiseksi. Se sai hänet tuntemaan, että ei ollut uhrannut näkökykyään turhaan. Markwart ei myöskään pitänyt siitä, että Werhner kertoi kaikista heidän rikoksistaan yleisölleen. Kukaan ei kuitenkaan koskaan välittänyt mitään, vaan tarinaa pidettiin enemmän sokean miehen uhoamisena kuin todellisena tapahtumana.

Markwart oli ollut taas oikeassa. Werhnerin ojentamaan hattuun ei kilahtanut kuin muutama kolikko, eivätkä nekään olleet mitenkään arvokkaita - Werhner oli oppinut vuosien saatossa tunnistamaan kolikot pelkästään äänestä. Niillä he saisivat kuitenkin syödäkseen, juomia isäntä oli tarjonnut niin kauan kuin tarina kesti. He tarvitsivat kuitenkin lisää rahaa tai he joutuisivat nukkumaan taas taivasalla ja Markwart oli niin huonossa kunnossa, että se ei olisi hyvä idea.

Sekä Werhner, että Markwart tiesivät kyllä mikä auttaisi, mutta he tiesivät Symeonin pitävän sitä loukkaavana. Vaihtoehtoja ei kuitenkaan ollut, joten lintu sai alistua aivan liian usein toistuvaan näytelmään, jossa se sai esittää tyhmää lintua, joka osasi hassuja temppuja.

Esitys kirvoitti jälleen paljon nauruja ja sen avulla he keräsivät tarpeeksi rahaa peräti huoneeseen. He eivät vaivautuneet juurikaan säästämään, koska eivät pystyneet mitenkään puolustautumaan varkaita vastaan.

Maatessaan sängyssään ja tuijottaessaan katonrajassa kyökkivää Symeonia, joka ei ollut oikein puhetuulella, Markwart alkoi jälleen kerran mietiskellä kaiken sen perimmäistä tarkoitusta. Oliko hän menettänyt molemmat jalkansa jonkin hyvän eteen vai oliko kyseessä vain ylpeys. Hän oli itse puhunut Erichin haamulle, mutta se tuntui nyt epätodelliselta. Oliko sitäkään koskaan tapahtunut? Werhner kertoi nähneensä keskustelun, joten ilmeisesti se oli totta. Olivatko he nyt voittaneet vapautensa helvetistä? Sitä hän ei tiennyt.

Hän kääntyi ottamaan pussistaan muutamia yrttejä, joiden tiesi poistavan kivun hänen olemattomista jaloistaan. Hän ei halunnut, että Symeon näkisi mitä hän oli tekemässä - Werhneristä hänen ei tarvinnut huolehtia - sillä lintu olisi voinut pitää sitä heikkouden merkkinä. Oliko silläkään toisaalta enää väliä.

He olivat palanneet oudon velhon luo kunnon varastojen kanssa pian tapahtumien jälkeen. He olivat kasvatelleet siellä oudoissa oloissa uuden hasissadon talven aikana. He myivät sitä joskus saadakseen jonkinlaista toimeentuloa, mutta enimmäkseen he käyttivät sitä itse. He olivat palanneet paikkaan talveksi aina parin vuoden välein. Lopulta alue oli asutettu niin tiheästi, että sinne ei enää uskaltanut mennä ja velhon mökkikin oli poltettu kuulemma noiduttuna paikkana. He olivat molemmat pitäneet sitä harmillisena. Symeon oli ollut sitä mieltä, että se oli meidän parhaaksemme.

Hänen katseensa osui viereisellä sängyllä makaavaan Werhneriin, joka nukkui jo sikeästi. Werhner tuntui ainakin ulkoisesti tehneen oman rauhansa asian kanssa, mutta toisaalta Markwart tiesi, että jos Werhner ei pystyisi purkamaan pahaa oloaan joka ilta, hän näkisi kammottavia painajaisia ja itkisi niiden jälkeen kuin lapsi. Niin oli tapahtunut jo monta kertaa - varsinkin viimeisiä taisteluita seuranneina viikkoina ja jopa kuukausina. Markwart taas ei ollut nukkunut kunnolla kertaakaan sen jälkeen kun oli puhunut Erichin haamun kanssa. Väsymyskin alkoi viedä oman veronsa. Hän oli melkein valmis myymään sielunsa hyvin nukutusta yöstä. Ajatuksessa oli hänen mielenstään jotain karun ironista.

Markwart oli pohtinut tätä jo kauan. Itsemurhahan oli pahin synti, ainakin kirkon mukaan. Markwart ei uskonut sitä. Miten itsensä tappaminen voi olla pahempaa kuin esimerkiksi kaupungin tuhoaminen tai joukkoraiskaus? Hän oli jo ottanut kipua lievittävät yrtit, nyt oli myrkkyjen aika. Werhner pärjäisi kyllä ilman häntäkin. Markwart oli enää vain taakka. Sokealle miehelle tuotti suunnattomasti ongelmia huolehtia jalattomasta miehestä. Markwartille jalkojen menetys oli pikku juttu, mutta hän oli kuluttanut itsensä täydellisesti loppuun luolissa. Heintze, Mathias ja Werhner eivät olleet pystyneet vuodattamaan tarpeeksi verta, Markwartin oli annettava osa itsestään vastineeksi. Hänen oma ruumiinsa ei olisi riittänyt, joten hän joutui luopumaan osasta sielustaan ja sitä kautta tahdostaan. Tahdonvoima oli olennainen osa jokaista loitsua, joten lumouksetkaan eivät enää onnistuneet. Silmänkääntötemppuja Markwart olisi toki pystynyt vielä tekemään, mutta niissä ei ollut mitään hohtoa. Eikä kukaan viisas ihminen voinut pitää itsemurhaa syntinä.

Symeon katsoisi pojan perään. Markwart nauroi mielessään ajatukselle kolmikymmenkesäisestä Werhneristä poikana, mutta niin hän vain oli tottunut Werhnerin näkemään, 'poika' oli ollut vain kuusitoista liittyessään heidän joukkoonsa.

Hän ei miettinyt enää enempää vaan sekoitti myrkyn pikarissa olevaan viiniin ja joi. Kuolema oli tuskaton, jos ei aivan miellyttävä niin ainakin mukava. Viimeisenä ajatuksenaan hän huomioi tyytyväisenä kuinka hyvin hallitsi vieläkin tietyt taidot, kaikesta huolimatta.

Joitain satoja vuosia myöhemmin...

Sir Percival oli tyytyväinen. Kaivaukset edistyivät mallikelpoisesti ja kokki oli ylittänyt itsensä sinä päivänä. Sir Percival ei ollut koskaan ollut kalan ystävä, mutta lounaaksi tarjottu lohi oli erinomaisesti maustettu ja erittäin mehukas. Sitä kelpasi muistella kaivajien toimintaa seuratessa.

Sir Percival ei odottanut oikeastaan löytävänsä mitään merkittävää. Apurahoja tuli hänen tittelinsä ja muutaman kuuluisaksi nousseen löydön ansiosta. Nyt hän vain nautti elämästään. Hän oli valinnut paikan, koska uskoi täällä olleen asutusta joskus. Ei mitään mullistavaa, mutta jotain millä voisi taata apurahoja tulevaisuudessakin. Mukavuudella oli hintansa.

Harmi vain, että kaivajat löysivät jotain. Ehkä jopa jotain merkittävää...

Sortuneen luolan jäännöksistä löytyi useita luurankoja. Iltaan mennessä määrä oli noussut jo kahteenkymmeneen ja lisää näytti vain löytyvän. Työtä näytti riittävän monille tutkijoille pitkäksi aikaa. Sir Percival kuitenkin kaipasi uniaan ja keskeytti kaivamisen yön ajaksi.

Yöllä toinen ryhmä saapui luolastolle. Sitä näytti johtavan korppi, joka loikki ilmeisen korkeasta iästään huolimatta kevyesti kiveltä kivelle, koputellen niitä välillä nokallaan. Lopulta se näytti löytäneen jotain mielenkiintoista.

Muutama mies tuli sen luo ja siirsi muutamaa kiveä. Alta paljastui ruumis, joka ei ollut vielä mädäntynyt, mutta näytti hyvin kuivuneelta, oikeastaan muumioituneelta, mitä ei olisi pitänyt tapahtua siinä ilmanalassa.

"Conrad, oletan", korppi murjaisi, rääkäisten tavalla, joka muistutti etäisesti naurua.

Ruumis näytti nyökkäävän varovasti.

"Otin sinusta selvää, Conrad. Tiedän, että et voi kuolla, mutta ikäännyt jatkuvasti." Se piti pienen tauon. "Pystyt muuttamaan ihmisten sielussa olevan puhtauden, viattomuuden niin sanoakseni, nuoruudeksi ja elinvoimaksi."

Ruumis avasi silmänsä ja yritti avata suutaan, mutta oli siihen aivan liian heikko.

"Eli, minä tulin takaamaan, että sinä et enää milloinkaan pääse käsiksi yhteenkään viattomaan henkilöön. Maksoin näille kahdelle haudanryöstäjälle, siitä, että he heittävät sinut tulivuoreen." Se pysähtyi nauttimaan ruumiin ilmeestä. "Et ehkä koskaan joutunut helvettiin, mutta kuvittelitko, että onnistuisit siten välttämään tuskia ikuisesti? Demonit tietävät mitä tekevät. Sinä tulet tosiaan kärsimään ikuisesti, lähin vastine helvetille." Se piti jälleen taukoa antaakseen sanojensa pureutua mieheen. "Ja jos käy niin, että tulivuori purkautuu ja pääset sieltä pois, olen varmistamassa, että päädyt sinne takaisin."

Miehet toimivat. He ottivat ruumiin mukaansa ja heittivät sen autonsa takaluukkuun. Symeon lähti heidän mukaansa varmistamaan, että Conrad tosiaan päätyisi sinne minne oli tarkoituskin, ja nauttimaan avuttoman ruumiin tarjoamista ruokailumahdollisuuksista.